|
Ensimmäiset urkurit Suomeen (ennen vuotta 1600)
Uruista tuli kirkon instrumentti noin tuhat vuotta sitten. Ne levisivät 12.-14. vuosisadan aikana voimakkaasti yli koko Euroopan niin, että 1300-luvun lopussa esimerkiksi Gotlannin saarella oli jo kolmisenkymmentä urkua. Tarkkaa tietoa ei ole siitä, miten pitkälle pohjoiseen urut levisivät 1400-luvun aikana.
Liturgisen elämän kukoistaessa Turun tuomiokirkossa 1400-luvulla, kirkossa todennäköisesti oli myös urut. Mahdollista on, että Turussa oli urut jo 1300-luvun lopussa. Kirjallisia tietoja tuomiokirkkoon rakennetuista uruista on kuitenkin vasta 1500-luvun puolivälistä. Myös Pedersören kirkossa on saattanut olla urut jo 1500-luvun alkupuolella.
Sodat ja tulipalot hävittivät kirkkoja ja urkuja, eikä pitkäaikaista urkukulttuuria voinut muodostua. Kuitenkin jo 1500-luvulta lähtien tunnetaan urkureita ja urkuja huoltaneita miehiä nimeltä.
Rannikkoseudulle rakennetaan urkuja (1600-luku)
1600-luvulla Suomeen rakennettiin ainakin 28 uutta urkua. Ne sijoittuivat rannikkoseudulle Oulusta Viipuriin. Myös Lappeenrannassa oli mahdollisesti urut 1690-luvun lopulla.
Urkujenrakentajista tunnetaan Per Hansson Thel, (Oulun tuomiokirkon 14-äänikertaiset urut 1651), Anders Bruse (Turun tuomiokirkko 1652) ja Claes Frantzon Zander (Sundin urut 1672).
Veljekset Christian ja Johan Beijer työskentelivät Pohjanmaalla 1600-luvun lopussa ja vielä Ison vihan jälkeenkin. Heitä on pidettävä tuon ajan merkittävimpinä suomalaisina urkujenrakentajina. Beijerien urut osoittavat itsenäistä suunnittelutahtoa ja korkeaa ammattitaitoa. Heidän dispositionsa ovat plenovoittoisia, samanlaisia, kuin Itämeren alueen urut yleensä.
Beijerien ensimmäinen soitin oli Vaasassa. Sen jälkeen he rakensivat Pedersören urut, joiden jäänteet ovat Jepuan kirkossa. Vuosisadan suurin soitin olivat Kokkolan Beijer-urut vuodelta 1696. Niiden selkäpillistö oli ainoa maassamme aina vuoteen 1951 saakka. Tämä soitin on rekonstruoituna Munsalan kirkossa.
Suomen Kansallismuseossa oleva Nauvon positiivi on hyvin säilynyt 1600-luvun urkusoitin, maamme keskeisin ja arvokkain lajissaan. Se on rakennettu Lounais-Suomessa 1660-luvulla, mutta sisältää todennäköisesti myös vanhempaa pillimateriaalia.
Ensimmäiset suomalaissyntyiset urkujenrakentajat (1700-luku)
Suuri Pohjan sota, erityisesti Iso viha vuosina 1714-1721 jakaa Suomen urkuhistoriaa. Ennen sotaa rakennetuista uruista vain kaksi säilyi ehjinä, niiden lisäksi muutama pahasti rikottuna. Sodan jälkeen tulivat ensimmäisinä kuntoon Oulun urut Beijerien korjaamina vuonna 1726 (eräiden tietojen mukaan Beijerit rakensivat kokonaan uuden soittimen). Ensimmäiset uudet urut rakensi J.N. Cahman 1727 Turun tuomiokirkkoon. Tämä 32-äänikertainen soitin herätti suurta huomiota, ja sen ominaisuuksista on säilynyt värikkäitä kuvauksia. Urut tuhoutuivat Turun palossa 1827. Johan Niclas Cahman oli Ruotsin 1700-luvun merkittävin urkujenrakentaja, jonka mukaan on nimetty kokonainen urkujenrakentajien koulukunta.
1700-luvun jälkipuoliskolla rakennettujen urkujen määrä kasvoi suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Rauhallisemmat olot vakiinnuttivat taloutta, ja muutamia suuria soittimia rakennettiin rannikkoalueen kaupunkeihin. Merkittävää on, että suomalaissyntyiset miehet tarttuivat urkujen rakentamiseen määrätietoisesti. Urkureiden määrä lisääntyi, ja heidän ammattitaitonsa kasvoi. Osa urkureista tuli tehtäväänsä sotilassoittokunnista näiden toiminnan päätyttyä. Jotkut urkurit tekivät ensin itseään varten työvälineen eli urut, ja varmistivat siten myös urkurinviran saamisen. Uusista uruista kolmannes rakennettiin maaseurakuntiin. Kun urkuja oli pääasiassa rannikkoseudulla, nyt muutamia urkuja rakennettiin sisämaahan.
Puolet 1700-luvun uruista tuli Ruotsista, ja niiden rakentajina olivat mm. Johan Niclas Cahman, Olof Hedlund, Jonas Gren & Peter Stråhle ja Carl Wåhlström. Lyypekkiläinen Vogel rakensi Viipuriin urut 1753. Rakennettujen urkujen toisesta puolikkaasta vastasivat kuitenkin jo suomalaiset rakentajat. Kokkolalainen laivanrakennusmestari Anders Telin rakensi kaksi soitinta, ja Nils Strömbäck kolme. Strömbäckin lisäksi urkurit Petter Lindqvist ja Gabriel Lind rakensivat kumpikin yhdet urut. Urkujenrakentajina toimivat myös turkulaiset Carl Petter Lenningh ja Carl Torenberg.
Urkujen musiikilliset ominaisuudet seurasivat 1780-luvulle saakka barokin ajan Itämeren alueen perinnettä. Siinä principalpleno oli rekisteröintien perusta, jota muut äänikerrat täydensivät. Useimmat soittimet olivat yksisormioisia, ja niitä käytettiin pääosin liturgisiin tarkoituksiin, eniten seurakunnan laulamisen säestämiseen. Tyypillinen yksisormioinen dispositio perustui 4-jalkaiselle principalille, ja siihen kuului myös "iso" kvintti, oktava ja kuoroäänikerta. Trumpetin rinnalla oli toinen, jaettu kieliäänikerta, jonka bassona oli 4-jalkainen trumpetti ja diskanttina Vox virginea soolotehtäviä varten. Normaalikorkuinen gedackt sekä yksi tai kaksi pientä huilua täydensivät disposition. Tällainen soitin oli oivallinen liturgisiin tarkoituksiin, eikä sitä esiintynyt muualla kuin Ruotsi-Suomessa.
1700-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana urkujenrakennuksessa tuli esiin uusia musiikillisia ideoita. Ne eivät näy dispositiossa kovin selvästi, mutta sitäkin helpompi ne on havaita soinnista. Se leveni, suureni ja muuttui perussävelvoittoisemmaksi, ja äänikertojen dynaaminen asteikko laajeni. Nauvon Schwan-urut vuodelta 1791 ovat hyvä esimerkki.
1700-luvulla rakennetuista vajaasta 40:stä instrumentista on nykypäivään säilynyt kuusi urkua.
Urkujenrakennuksen hiljainen aika (1800-luvun alku)
Ruotsin vallan aika päättyi, kun Suomesta tuli autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta 1809.
Urkujenrakennuksessa 1800-luvun alku oli melko hiljaista, ei ainoastaan Suomessa, vaan laajemmaltikin. Tyylikausista myöhäinen barokki oli jäänyt taakse, ja wieniläisklassismikin oli ohitettu. Orkesteri ja orkesterimusiikki kokivat ennennäkemättömiä uudistuksia, ja fortepiano työnsi klavikordit ja cembalot sivuun. Urkujenrakennuksessa etsittiin uutta, joka näyttäytyi jo 1700-luvun lopussa, mutta puhkesi kukkaan vasta lähellä 1800-luvun puoliväliä.
1800-luvun merkittävin asia Suomen urkujenrakennuksessa on ensimmäisten vakinaisten urkurakentamoitten synty, mihin liittyy se, että urkujenrakentaja saattoi elää urkujen rakentamisella. Kaikilla aikaisemmilla rakentajilla oli ollut jokin muu siviiliammatti. Tällä oli monia kauaskantoisia seurauksia, näkyvimpänä urkukannan kasvu vuosisadan loppuun tultaessa yli 12-kertaiseksi, runsaasta 30:stä yli neljään sataan.
Olof Schwan rakensi Mikkelin maaseurakunnan kirkkoon urut 1800, mutta ne paloivat kuusi vuotta myöhemmin. Per Strand rakensi urut Hämeenlinnaan (1819) ja Loviisaan (1841). Myös Loviisan urut tuhoutuivat kirkon palossa jo 1855. 1820-luvulla tuli urkujenrakentajana julkisuuteen virolaissyntyinen, Hämeenlinnan kaupungissa rakennusmestarina toiminut Johan Råman. Urjalan urut vuodelta 1830 näyttävät olevan hänen ensimmäinen soittimensa. Soittimen ulkoasu ja taiteellinen suuntautuminen ovat verraten klassisia. Vuonna 1839 valmistuneissa Kuopion tuomiokirkon Råman-uruissa ajan uudet ideat nähdään ensimmäisen kerran suomalaisessa soittimessa.
Turun Akatemiatalon urut edustavat meillä harvinaista kamariurkutyyppiä. Samaan kategoriaan kuuluu myös Sibelius-museossa oleva Gustav Anderssonin 1820 rakentama positiivi, jonka sointimaailma muistuttaa Akatemiatalon urkuja, mutta jossa on myös - ilmeisesti ainoana maassamme - automaattinen soittolaite muutaman kappaleen soittamiseksi. Saksalainen Wilhelm Meyer rakensi Viipuriin vuonna 1839 kaksisormioiset urut, jotka 1895 siirrettiin Ylitornion sittemmin tuhoutuneeseen kirkkoon.
Gustav Andersson, yksi Ruotsin tunnetuimmista rakentajista, rakensi Oulun ja Turun tuomiokirkkoihin suuret urut 1830-40-lukujen taitteessa. Gustav Anderssonin uruissa sai konkreettisen muodon se musiikillinen linja, jonka airuet kuuluivat jo Nauvon Schwan-uruissa ja niiden jälkeen Strandin soittimissa ja Kuopion uruissa. Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä, ja basso korostui vahvasti, jos kohta diskanttiakaan ei unohdettu. Andersson rakensi urkunsa tukevin rakentein ja suurikokoisin yksityiskohdin. Hänen oppilaansa ja verstaan työnjohtaja, myöhemmin suomalaistunut Anders Thulé jatkoi tätä linjaa.
Ensimmäinen suomalainen urkurakentamo (1843-1862)
Anders Thulé, Ruotsin Kilassa syntynyt talonpojan poika johti työnantajansa Anderssonin nimissä Oulun, ja sen jälkeen Turun tuomiokirkon urkujen pystyttämisen - ilmeisesti niiden äänittämisenkin suurelta osin. Inkoon Andersson-urut toivat Thulén Länsi-Uudellemaalle, ja siellä ollessaan häneltä tilattiin urut Tammisaareen. Hänen toinen tilauksensa tuli Kangasalta, jonne hän siirtyi perheineen ja apulaisineen vuoden 1845 alussa, ja jonne hän myös perusti verstaansa.
Anders Thulén urut olivat kypsiä ja valmiita soittimia, joissa oli leveä, voimakas ja laulava sointi, ja joissa äänikertojen voimakkuudet oli porrastettu verraten vahvasti. Thulé mitoitti principalit jatkuvasti vaihtuvan mensuurin mukaan, jossa äänikerran ääripäät ovat suhteellisen laajoja, mutta keskiala ahtaampi. Tämä periaate on hyvin vanha, ja tunnettu ranskalainen urkuteoreetikko, Dom Francois de Bedos käyttää sitä lähes yksinomaan, mutta 1800-luvulla se oli jo harvinainen.
Anders Thulén principalit ja kieliäänikerrat soivat varsin voimakkaasti, kun taas hänen rakentamansa puinen Flöjt d'amour on hiljainen. Viuluäänikerrat eivät ole teräviä. Anders Thulé rakensi tämän hetken tietojen mukaan 36 urkua, joista kolmannes, 14 kpl, on 2-4 -äänikertaisia kamariurkuja. Viimeksi mainittuja ostettiin yksityiskotien ohella myös kirkkoihin.
Saksalainen Walcker rakensi Helsingin Nikolainkirkkoon, nykyiseen tuomiokirkkoon vuonna 1846 isot urut, joista vain fasadi on säilynyt. Yhdessä Turun tuomiokirkon urkujen kanssa ne olivat Suomen suurimmat. Helsingin urut edustivat saksalaista, Turun urut ruotsalaista romantiikkaa.
Ruotsin vallan ajalta, vuodelta 1774 oli Suomessa voimassa laki urkujenrakentajan privilegiosta. Sen mukaan itsenäisenä urkujenrakentajana sai toimia vasta Kuninkaalliselle Tiedeakatemialle suoritetun tutkinnon jälkeen. Tätä tutkintoa ei ollut jokaisella ruotsinmaalaisellakaan rakentajalla, ja Suomessa se puuttui kaikilta. Lupamenettelyt loppuivat, kun laki elinkeinovapaudesta säädettiin vuonna 1879.
Harrastajarakentajat rakensivat joka neljännen soittimen tänä aikana. Heistä osa pystyi hienoihin suorituksiin, toiset tyytyivät jäljittelemään ammattilaisia. Kaikkiaan tänä aikana rakennettiin yli 50 uutta urkua.
Tullilaki ja toinen urkurakentamo (1863-1872)
Uusi tullilaki (1863) laski ulkomailta tuodun tavaran - myös urkujen - hintoja. Vaikka ulkomaisten urkujen määrä ei noussutkaan nopeasti, uusia rakentajanimiä ilmestyi. Vuoden 1863 kielilain vaikutuksesta alettiin urkujen rakentamisen asiakirjoissa - tarjouksissa, sopimuksissa ja osittain myös tarkastuslausunnoissa käyttää suomen kieltä. Samalla syntyi suomenkielinen urkuterminologia, joka muuttui, tarkentui ja vakiintui tulevien vuosikymmenien aikana.
Uusia ruotsalaisia rakentajia olivat Åkerman & Lund (Vaasa 1866 ja Helsingin Vanha kirkko 1869) ja Frans Andersson (useita pieniä urkuja Ahvenanmaalle). Virolainen Gustav Normann rakensi kahdet urut. Uudenkaupungin Marcussen-urkuja tuli pystyttämään nuori Jens Alexander Zachariassen, joka sittemmin jäi Suomeen ja aloitti oman, menestyksekkään rakennustyönsä. Veljekset Johan ja Teodor Buchert olivat rakentaneet ensimmäiset urkunsa Sakkolaan vuonna 1844, mutta muut neljä soitinta syntyivät 1860-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Näiden ammatillisesti korkeatasoisten rakentajien tuotannosta on jäljellä vain kaksi fasadia ja joitakin pillejä.
Anders Thulé rakensi muutamiin yksisormioisiin urkuihin forte-piano-toiminnon. Siinä listetyyppinen ilmalaatikko oli jaettu kahtia, toisella puolella olivat hiljaiset äänikerrat ja toisella voimakkaat. Forteäänikerrat voitiin rekisteröidä valmiiksi, ja ne saatiin soimaan painamalla sulkuventtiilin poljin alas. Toiminto oli tarkoitukseltaan ja tekniikaltaan sama, kuin Ranskan huomatuimman urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Còllin kehittämä kombinaatiolaitteisto. Kaksien soittoventtiilien takia Anders Thulé varusti nämä urut usein Barker-koneella.
Sekä Anders Thulé että myöhemmin Zachariassen kehittelivät muutamiin urkuihin melodialaatikoita. Näille rakennetut äänikerrat soivat ja vahvistivat melodiaääntä, vaikka soittaja soitti moniäänistä satsia. Kyseessä oli triosoiton apuväline, joka pneumatiikan yhteydessä palasi melodiakoppelina.
Maan teollistuminen edistyi, ja taloudellinen hyvinvointi lisääntyi. Rakennettujen urkujen määrä kasvoi kuitenkin vielä hitaasti. Vuosina 1863-1872 rakennettiin hieman yli kolmekymmentä soitinta, jälleen osa harrastajien toimesta. Uruissa oli listelaatikot ja mekaaninen koneisto, eikä niiden sointi muuttunut ainakaan rakentajakohtaisesti. Toki uudet rakentajat, kuten virolainen Normann ja ruotsalainen Åkerman lisäsivät koko maan urkukannan sointiväriskaalaa.
Kilpailevat rakentajat (1872-1879)
Kun Anders Thulé kuoli helmikuussa 1872, otti hänen poikansa Bror Axel rakentamon johtoonsa. Samana vuonna valmistuivat ensimmäiset Jens Alexander Zachariassenin urut. Bror Axel Thulé, jonka menestymisen mahdollisuuksia pidettiin julkisesti hyvin huonoina joutui kilpailutilanteeseen. Hänen ensimmäiset urkunsa Mikkelin maaseurakunnan kirkossa saivat kuitenkin hyvän vastaanoton. Zachariassenin rakentamon tuotanto kasvoi nopeasti, ja 1872-79 hän rakensi puolitoistakertaisesti sen mitä Thulé Kangasalla.
Kruununkylän lukkari Petter Lybäck rakensi muutamia urkuja, joiden tyyli muistutti ruotsalaisen Åkermanin soittimia. Saksalainen Wilhelm Sauer teki yhdet urut, ja Åkermanilla opiskellut Kalannin lukkari Hans Petter Springert viidet. Gustav Normann rakensi kuusi soitinta. Harrastajarakentajien joukko lisääntyi suuresti. Heistä moni oli kotoisin Ahvenanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.
Zachariassen korjasi Turun tuomiokirkon Andersson-urut. Soittimen dispositiomuutokset kertovat muuttuvista sointi-ihanteista, Barker-koneen asentaminen kevyemmän soittotekniikan vaatimuksesta.
Zachariassenin asema suomalaisena rakentajana vakiintui. Hänen urkunsa otettiin hyvin vastaan; niitä pidettiin heleästi ja kirkkaasti soivina, ja teknisesti laadukkaina. Kuutiopalkeet olivat Zachariassenin tavaramerkki, jota joskus vaadittiin tarjouksissa myös muilta rakentajilta. Valtaosa Zachariassenin urkujen fasadeista on tyyliltään uusgoottilaisia.
Bror Axel Thulé kävi vuonna 1878 opintomatkalla Pariisin maailmannäyttelyssä. Samalla hän tutustui eri maissa urkujenrakennukseen, rakentajiin ja urkureihin. Matkan antina isä-Thulén vaikutus väheni hänen tuotannossaan. Kangasalalaisten urkujen sointi muuttui tasaisemmaksi, intensiivisemmäksi ja kiinteämmin saksalaiseen romantiikkaan liittyväksi.
Ajanjakson noin sadasta uudesta urusta noin seitsemäsosa rakennettiin yksityisille omistajille, muut kirkkoihin.
Pneumatiikkaa kokeillaan (1880-1889)
Uusia urkuja rakennettiin noin sata (Zachariassen 42 ja Bror Axel Thulé 38). Vain muutamia soittimia tuli ulkomailta. Walcker rakensi urut Kokkolaan, Åkerman & Lund Kumlingeen ja Isoonkyröön. Finlaysonin tehtaan kirkkoon Tampereelle asennettiin englantilaiset Hill-urut. Kotimaiset urut kestivät vertailussa hyvin.
Sekä Zachariassen että B.A.Thulé kehittivät 1880-luvun alkupuoliskolla äänikertakanavalaatikon, joka sisälsi merkittäviä etuja: vakaampi ilmanjako, kevyempi kosketus, parempi virityksenpitävyys ja suurempi kestävyys ilmaston vaihteluita vastaan. Helppo ja kevyt rekisteröitävyys teki mahdolliseksi monien apulaitteiden rakentamisen. Bror Axel Thulé patentoi oman riippuventtiililaatikkonsa 1886. Zachariassenin laatikko, jonka Johan Kaupelin oli suunnitellut, oli yksinkertaisempi, mutta ei yhtä helppo huoltaa kuin Thulén laatikko.
Bror Axel Thulé käytti Tampereen Aleksanterinkirkon uruissa vuonna 1885 ensi kertaa maassamme pneumaattista koneistoa. Rakennussopimus jo antoi rakentajalle mahdollisuuden teknisiin muutoksiin, jotka eivät sopimuksen mukaan kuitenkaan saaneet alentaa urkujen arvoa. Muutosten laatua ei täsmennetty. Valmiitten urkujen epäedullinen sijoitus yhdessä kirkon lämmityksen kanssa (jatkuva lämmitys, yksinkertaiset ikkunat) aiheutti ongelmia, joista riideltiin pitkään. Yllätys oli se, että pneumatiikka toimi, mutta Barker-koneen käyttämä osa urkuja ei. Tämä epäselvyys ehkä hidasti pneumatiikan tuloa; seuraavat pneumaattiset urut rakennettiin Vesilahteen 1887. Thulé ehti rakentaa vielä kahdet pneumaattiset urut ennen Lappeen kirkon (Zachariassen 1891) ja Helsingin Johanneksenkirkon (Walcker 1891) pneumaattisia soittimia.
Zachariassen oli 1880-luvun puolivälissä saanut Tanskasta veljenpoikansa, Johannes Lassen Zachariassenin rakentamonsa työnjohtajaksi. Tämä oli vankasti koulutettu, ja jo kokenut urkujenrakentaja, jonka ansiota ilmeisesti rakentamon maine suurelta osalta oli. Jens Alexander puolestaan laajensi liiketoimiaan pianonmyyntiin ja korkkien valmistamiseen.
Bror Axel Thulén rakentamossa työskenteli 1880-luvun alkupuolella kaksi eteenpäin pyrkivää miestä: Albanus Jurva ja Karl Gustav Wikström. Molemmat opiskelivat valtion stipendillä ulkomailla: Jurva Etelä-Saksassa Walckerilla, Wikström Amerikassa. Takaisin Suomeen he palasivat 1890-luvulla.
Suomessa lähestyttiin kansallisen kulttuurin kultakautta. Kirkkolaki muokkasi entisestä lukkarinvirasta selkeästi muusikon viran. Kanttoreiden koulutus alkoi Kirkkomusiikkiopistoissa. Virsilaulu yhtenäistyi painetun koraalikirjan myötä. Useita eteviä urkureita koulutettiin. Urkujen arvostus musiikki-instrumenttina nousi.
Pneumatiikka yleistyy (1890-1899)
1800-luvun lopulla pneumatiikka tuli käyttökelpoiseksi koneistoksi kehittyneenä mekaanisen koneiston paikalle vain kaikkein pienimpiä urkuja lukuun ottamatta. Pneumatiikka muutti urkujen soitettavuutta - kosketuksesta tuli kevyt - mutta urkujen soinnin muutokset olivat alkaneet äänikertakanavalaatikon myötä jo mekaanisen soittokoneiston kaudella. Kyseisen laatikkotyypin pillikohtaiset soittoventtiilit aukeavat hieman eri aikaan, mikä vaati alukkeitten äänittämisen vähemmän täsmällisiksi. Tämä kehitys jatkui vielä, kun koneistotyyppi vaihtui.
Marcussenin rakentamo Åbenråssa Tanskassa joutui 1890-luvun puolivälissä kutsumaan Johannes Lassen-Zachariassenin takaisin synnyinmaahansa. Tämän seurauksena Zachariassenin rakentamon toiminta hiljeni vähitellen. Jens Alexander Zachariassenin poika Aleksander Gabriel, joka tuli rakentamon johtoon 1902, ei enää jaksanut kehittää urkujen rakentamista, vaikka ei halunnut sitä lopettaakaan.
Karl Gustav Wikström palasi Amerikasta 1893 ja asettui Naantaliin. Albanus Jurva perusti urkurakentamon Lahteen 1895. Rakennuskapasiteetin suuri lisääntyminen Thulén ja Zachariassenin rinnalla oli mahdollista, koska urkujen kysyntä kasvoi kaiken aikaa.
Bror Axel Thulé rakensi ns. koulu-urkuja lähes neljäkymmentä kappaletta. Niissä oli pystypianon näköinen kaappi, yksi avoin äänikerta ja oktaavikoppeleita, muutamissa myös polvipaisuttimella käytettävät paisutusluukut. Ensimmäiset koulu-urut rakennettiin 1880, mutta eniten niitä syntyi 1899-1902.
1890-luvun urkufasadit olivat vankkoja, usein vahvasti koristeltuja, ja niiden arkkitehtoninen ilme noudatti kertaustyylejä. Vaikka rakentajat yleensä piirsivät fasadit tapauskohtaisesti, Zachariassen näyttää käyttäneen saksalaisia mallikirjoja muutamien myöhäisten urkujensa fasadimalleina. Bror Axel Thuléllakin on ollut - tosin verraten myöhään - oma mallikirjansa, josta tilaaja sai valita mieleisensä vaihtoehdon.
Urkujen dispositiot olivat kullakin rakentajalla varsin samanlaisia. Kun urut suurenivat, uusia äänikertoja tuli mukaan tietyn kaavan mukaisesti. 1890-luvulla nelijalkaista korkeammat äänikerrat ja soolokielet vähenivät. Oktaavikoppeleilla saatiin kokonaissoinnista ehyt ja suuri, ja lukuisat karakteriäänikerrat antoivat vaihtelua hiljaisiin sävyihin ja sooloihin.
Vuosikymmenen aikana syntyi 125 uutta urkua. Niistä 51 rakennettiin Kangasalla ja 33 Uudessakaupungissa. Jurva rakensi 13, Wikström seitsemän ja saksalainen Walcker viisi. Kahdeksan soitinta tuli muilta ulkomaisilta rakentajilta. Muille kotimaisille rakentajille ja harrastajille jäivät vain rippeet.
Uusia fasadipiirteitä (1900-1909)
1890-luvun viimeisissä Zachariassen-uruissa on nähtävissä mensuroimisen ja äänittämisen selvä muutos. Määrätietoinen ja selkeä sointihahmo diffusoituu ja tasoittuu, ja kokonaissointi pehmenee. Zachariassenin urkujen sointi jatkui tällaisena aina viimeisiin soittimiin saakka.
Bror Axel Thulén dispositioista hävisivät korkeat oktaaviäänikerrat, ja Rauschkvint otti usein mixturin paikan. Vaikka soinnin kapeneminen on jo kuultavissa, useat kangasalalaiset urut soivat vielä leveästi. Principaleihin tuli aktiivisuutta, viuluäänikerrat voimistuivat, ja huilujen intensiivisyys kasvoi. Urut tuntuvat soivan kiinteämmin, terävämmin ja määrätietoisemmin.
Pneumatiikka muuttui ja kehittyi lukuisin teknisin variaatioin. Thulé eteni tässä määrätietoisesti, Zachariassen sen sijaan käytti useimmiten mekaanista soittokoneistoa ja mekaanisia koppeleita soittopöydissä, vaikka ilmalaatikot toimivatkin pneumaattisesti.
Toholammin urkujen fasadi vuodelta 1907 on mielenkiintoinen airut tulevasta. Siinä ulkonäön painotus on siirtymässä pilleihin samalla kun puiset kehysrakenteet vähenevät. Toholammin jälkeen rakennettiin vielä lukuisia kertaustyylisiä fasadeja, mutta seuraavalla vuosikymmenellä kehysrakenteet hävisivät.
Arkkitehti Josef Stenbäck piirsi urkufasadit ilmeisesti kaikkiin suunnittelemiinsa kirkkoihin. Stenbäck-fasadit ovat kokonaan mykkiä, ja niiden yksityiskohdissa on uusgotiikan aineksia, mutta myös oman aikakauden muotokieltä. Ne ovat ulkonäöltään komeita ja sommittelultaan tasapainoisia.
Vuosina 1900-1909 rakennettiin kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulé rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Albanus Jurva oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.
Sointi-ihanteet muuttuvat (1910-1917)
Bror Axel Thulén (k. 1911) jälkeen rakentamon johtajaksi tuli hänen poikansa, insinööri Martti Tulenheimo. Urkujen rakentamisen linja muuttui Kangasalla selvästi. Merkittävä uutuus olivat fasadit, joissa ei enää ollut puusta rakennettuja kehyksiä pillikenttien ympärillä. Dispositiot muuttuivat ja äänitys terävöityi. Urkujen sointi sai harmonimaista sävyä.
Ensimmäinen maailmansota ja itsenäisyystaistelu hiljensivät urkujenrakennusta. Kansalaissodan aikana urkuja tuhoutui niin, että maan urkukanta hieman pieneni. Sodan jäljet näkyvät jopa luodinreikinä uruissa.
Jens Alexander Zachariassenin aloittama urkujenrakennus päättyi. Niin kauan kuin ammattimiehiä oli, nämä saivat rakentaa. Viimeinen soitin syntyi Hirvensalmelle 1916.
Lahtelainen urkujenrakennus päättyi Nummen urkujen rakentamiseen 1915, joskin yksi korjaustyö tehtiin vielä sen jälkeen. Lahden urkutehtaan johtaja J. A. G. Hymander muutti Ranskaan, Albanus Jurva Amerikkaan.
Vuosina 1910-17 rakennettiin 99 urut, mikä merkitsi hienoista laskua.
Vuoden 1917 jälkeen alkoi keskustelu elsassilaisen urkuliikkeen periaatteista myös Suomessa. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Elsassista lähtenyt vanhojen urkujen tutkimus oli kyseenalaistanut urkujen rakentamisen periaatteita. Tampereen Vanhankirkon urkuri Aarne Wegelius (1891-1957) oli perehtynyt näihin ajatuksiin. Hän herätti ensin keskustelua, ja sai aikaan sen jälkeen suuria muutoksia ja uudistuksia.
|
