in english

Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Thulé, Bror Axel 1900
• 25 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• pneumaattinen soittokoneisto ja pneumaattinen hallinta

Arkkitehti Johan Nordstrandin suunnittelema Merikarvian kirkko valmistui 1899. Se on suuri, puinen ristikirkko, jonka keskustaa korostaa pieni lyhtytorni. Lähes kirkon ympäri kiertäviä parvia kannattelevat pylväät jakavat kirkon sakarat kolmeen laivaan, joista keskimmäisissä on harjakatto ja reunimmaisissa tasakatteet.

Bror Axel Thulé rakensi suuret urut vuonna 1900 pääoven yläpuolella olevalle tilavalle parvelle. Soitin on säilynyt muuttamattomana lukuun ottamatta puhaltimen lisäämistä vuonna 1935. Jokin aika sitten tehtiin uusi jalkiokoskettimisto, mutta vanha on säilytetty urkujen sisällä. Soittimellisen laatunsa, viimeistellyn konstruktionsa ja myös suuruutensa vuoksi urut ovat arvokkaat.

Ulkoasu

Urkujen rakenne on peräkkäinen, etummaisena on pääpillistön ilmalaatikko, sitten huoltokäytävä ja sen takana toisen sormion paisutuskaappi. Jalkion ilmalaatikko on kaapin takaseinän tuntumassa. Suuri palje on ilmalaatikoitten alla. Soittopöytä on urkujen edessä erillisenä.

Korkea, tyyliltään uusklassinen julkisivu jakaantuu viiteen kenttään. Keskimmäinen, pyörökaarinen kenttä on suurin, ja sillä on harppukoristeinen kolmiopääte. Reunakentätkin ovat pyörökaarisia, mutta niiden pääte on tasainen ja hammaslistalla kreneloitu. Julkisivun pilasterien alaosissa on kasettikoristelua ja yläosissa urituksia. Fasadin alaosan luukkuja on profiloitu, mutta urkukaapin taka- ja sivuseinät ovat panelirakenteiset.

Tekniikkaa

Urkujen varastopalkeena toimii suuri vastalaskospalje, jonka alapinnassa on kaksi kiilan muotoista syöttöpaljetta. Kahdesta polkimesta välittyy voima syöttöpalkeisiin harvinaisen hihna-pyörötukki -mekanismin avulla. Kumpikin poljin pyörittää yläpuolella olevaa vaakasuoraa, pyöreää tukkia eri suuntiin tämän ympärille kiedottujen hihnojen välityksellä. Vastaavanlaiset hihnat vetävät vuorostaan syöttöpalkeita ylöspäin. Toiminta on pehmeää ja äänetöntä. Pyörötukki varmistaa polkimien vuorottaisen toiminnan, ja sen avulla laitteisto on saatu pieneen tilaan. Varastopalkeesta ilma menee laatikoitten rekisterikanaviin pyöreitä kanavia myöten. Jokaisella osastolla on oma tasaajansa.

Ilmalaatikot ovat äänikertakanavatyyppiä, ja jokaisen kanavan kansi on erillinen. Kosketinkohtaiset, kapeat koneistokanavat kulkevat laatikon yläpinnassa, kun ne myöhemmissä laatikoissa on tehty pohjalevyihin. Laatikon reunassa oleva vekseli on rakennettu niin, että vekselilanka ja sen päässä oleva nahkamutteri toimivat virityskoskettimina. Tällaisia ilmalaatikoita Bror Axel Thulé näyttää tehneen vain muutamia juuri vuosisadan vaihteen tienoilla.

Urkujen koneisto on kokonaan pneumaattinen, ja se saa paineilmansa pääpalkeesta. Urkujen edessä oleva soittopöytä on käännetty kirkkoon päin, ja sormiokoskettimistot on päällystetty selluloidilla ja eebenpuulla. Pyöreät, ala-asentoonsa lukkiutuvat rekisterikoskettimet ovat toisen sormion yläpuolella. Koppeleita hallitaan neljällä polkimella. Kiinteitten ryhmittimien painikkeet ovat ensimmäisen sormiokoskettimiston alalistassa. Koko uruille on kolme voimakkuusastetta, ja erikoisuutena yksinomaan jalkioon vaikuttava, itsenäisesti poistettava forte-painike.

Musiikillisia ominaisuuksia

Pneumaattisen koneiston ansiosta urkuja on kevyt soittaa, eivätkä koppelit tee kosketusta raskaammaksi. Koska koskettimet on tasapainotettu jousien avulla, mekaaniseen vivahtava tuntuma puuttuu uruista kokonaan.

Pillit on tehty ajan tavan mukaan kohtalaisen runsaasti tinaa sisältävistä seoksista. Pääsormion mixturin tukki on nostettu lähes metrin verran laatikon yläpuolelle. Jalkion normaalikorkuinen principal on saanut pitkien jalkojensa vuoksi soinnillisesti edullisen aseman. Pillien asettelu laatikolla on kohtalaisen väljää, aivan kuten suurissa romanttisissa uruissa on tapana.

Dispositio pohjaa 1800-luvun viimeisen vuosikymmenen periaatteille. Huomiota kiinnittää se, että korkeat äänikerrat puuttuvat uruista Mixturia lukuun ottamatta. Urkujen suuruuden vuoksi mukaan on mahtunut lukuisia karakteristisia huiluja vaihteleviin soolotehtäviin ja säestyksiin. Urkujen sointi on jo kirkon suuruuden vaatimalla tavalla voimakas ja kantava. Äänen voima on saavutettu korkeilla suuaukoilla ja suurella ilmamäärällä. Pillit ääntävät vapaasti ja alukkeet ovat nopeita ja luonteenomaisia. Puutorvinen pasuuna on leveä ja täyteläinen. Viuluäänikerrat eivät ole soinniltaan kovin teräviä, vaikka ovatkin ohuita ja pehmeähköjä. Laajat huilut ovat hyvin täyteläisiä.

   Dispositio