Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Thulé, Anders 1850
• 2 äänikertaa, 1 sormio ja liitejalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Kerimäen kirkon (A.F. Granstedtin piirustusten mukaan rakentaneet Axel ja Teodor Tolpo 1847) kuoriurkuina on pienet, Anders Thulén rakentamat kamariurut. Niiden rakentajana on joskus pidetty varkautelaista Abel Hämäläistä, koska soitin muistuttaa hänen mukaansa nimettyä Savonrannan kirkon kamariurkua. Kerimäen kuoriurkujen kaikki tekniset yksityiskohdat viittavat kuitenkin Anders Thulén työhön.

Urut on hankittu suoraan rakentajaltaan Kerimäen kirkkoon, mutta rakennusvuosi ei ole tiedossa. Kun entisestä sakaristosta tehtiin talvikirkko 1880-luvulla, kamariurut siirrettiin sinne. Vuonna 1953 hankittiin talvikirkkoon uudet, isommat urut, ja pienet vietiin tapulin yläkertaan, josta ne palautettiin kirkon viimeisimmän korjauksen yhteydessä kirkon kuoriin. Urkurakentamo Hans Heinrich korjasi soittimen, ja lisäsi siihen puhaltimen.

Tekniikkaa

Urut jakaantuvat kahteen osaan, alempaan toiminnalliseen, ja ylempään, jossa ovat kaikki pillit. Julkisivuna on kaksi avattavaa kehystä, joihin on pingotettu kangas. Kaapin koristelu on vähäistä.

Urkujen pienellä listelaatikolla ovat kahden äänikerran pillit, jotka on kaikki tehty puusta. Ilmalaatikon alapuolella oleva paljesysteemi käsittää syöttöpalkeen ja varaston, josta viimeksi mainitusta johtaa kanava ilmalaatikkoon. Koskettimisto noudattaa mitoiltaan ajan pianostandardia, ja se on päällystetty ebenpuulla ja luulla. Rekisteritapit ovat kaarevia metallivipuja sormiokoskettimiston molemmin puolin. Urkurin käyteltävänä on myös poljin, ja liitejalkio voidaan työntää urkujen alle.

Sointi

Kuoriurkujen puupillit soivat kamarimusiikillisen pehmeästi. Suuressa puukirkossa pienillä uruilla soitettu musiikki saa omalaatuisen, viehättävän sävyn, kun sitä kuunnellaan läheltä. Lisävärityksenä on se, että sointi jää kuuluviin pitkäksi aikaa kirkon jälkikaiun ansiosta.

Dispositio

Lisätietoja

Pentti Pelto, Anders Thulén kamariurut, Organum 3/1993