in english

Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Thulé, Anders 1844
• 23 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Tammisaaren 1600-luvulta periytyvä kirkko korjattiin vuonna 1825 tuhoisan tulipalon jäljiltä. Urkujen hankinta tuli mahdolliseksi hovineuvos ja ritari Berndt Eric Inbergin lahjoituksen turvin 1840-luvulla.

Samoihin aikoihin oli urkujenrakentaja Gustav Anderssonin työnjohtaja, Anders Thulé pystyttämässä Oulun ja Turun tuomiokirkkojen, ja myös Inkoon kirkon urkuja. Thulén kanssa Tammisaaren seurakunta allekirjoitti sopimuksen urkujen rakentamisesta. Gustav Andersson nosti sopimuksesta riidan, jonka takia edettiin Turun tuomiokapitulin kautta keisarilliseen senaattiin saakka. Anders Thulé ei privilegiota vailla olevana olisi saanut toimia itsenäisenä urkujenrakentajana. Senaatti myönsi kuitenkin luvan, ja runsasta vuotta myöhemmin, 29. elokuuta 1844, valmiit urut saivat tarkastajiltaan hyvän lausunnon.

Tammisaaren urkujen korjaushistoria kuvastaa aikakausien erilaisia urkuihanteita. Vuonna 1902 Zachariassen lisäsi toiselle sormiolle paisutuskaapin ja rakensi uuden soittopöydän, jossa soittaja on kääntyneenä alttaria kohti. Myös dispositio koki muutoksia. Vuonna 1959 Th. Frobeniuksen tekemässä korjauksessa urkuri istutettiin taas soittimeensa päin, rakennettiin uusi koneisto, ja dispositio muuttui kohti tanskalaisen urkujenuudistuksen periaatteita.

Urkujen runko ja ilmalaatikot ovat korjauksissa säilyneet entisellään, mutta osa pilleistä, koneisto sekä palkeet ovat hävinneet. Vuonna 1992 valmistui viimeisin korjaus, jonka teki ruotsalainen Grönlunds Orgelbyggeri, ja jonka tuloksena urut ovat nyt varsin lähellä alkuperäistä muotoaan.

Tammisaaren uruilla on monia merkityksiä: Ne ovat edustava esimerkki aikansa urkujen rakennuksesta, ja lisäksi ne ovat säilyneet alkuperäisessä paikassaan. Niiden rakentamisella Anders Thulé aloitti päätoimisen urkujen rakentamisen ensimmäisenä maassamme. Tammisaaren urut eivät ole harjoitustyö, vaan osoitus kypsästä ja ammattitaitoisesta osaamisesta.

Julkisivu

Tammisaaren urkujen julkisivu on kaksikerroksinen. Laidoilla on suuret turellit, joista leveät tasokentät laskeutuvat kohti fasadin keskustaa. Lahjoittajan muotokuva on kiinnitetty näiden tasokenttien väliin. Keskellä ylhäällä on kahdesta turellista ja niiden väliin jäävästä kentästä koostuva yläpillistö. Fasadin jäsentely tuo mieleen 1700-luvun rakennusperinteen, mutta yksityiskohdat kertovat rakentajansa sittemmin käyttämistä suunnittelu- ja muotoiluperiaatteista. Näihin kuuluivat mykät ja ahtaat fasadipillit, vain vähän pyöristetyt turellit sekä reliefinomaiset veistetyt koristeet, joita on kiinnitetty pilareihin ja muihin jäsenteleviin rakenteisiin. Fasadin leveä muotoilu on tarpeellinen parven mataluuden ja urkujen suuren koon vuoksi. Urkukaappi on valkoinen ja koristeet kullattu.

Fasadin osoittamalla tavalla urkujen pääpillistön ilmalaatikot ovat kahtena puolikkaana välittömästi fasadin takana, kun taas toisen sormion – rakentaja on nimennyt sen yläpillistöksi – ilmalaatikko on näitä ylempänä keskellä. Jalkion ilmalaatikko on yhdessä palkeitten kanssa sormio-osastojen takana.

Tekniikkaa

Ilmalaatikot ovat pontattuja listelaatikoita, joissa rakenteitten, kanavien, porausten sekä venttiilien mitat ovat suuria. Rakentaja on halunnut varmistua siitä, että pilleillä on tilaa soida ja että jokainen pilli saa riittävästi ilmaa antaakseen suuren ja perussävelvoittoisen äänen. Samalla nämä ominaisuudet varmistavat urkujen virityksen pysymistä.

Ilmansyöttö toimii neljän kiilan muotoisen palkeen avulla. Jokainen näistä syöttää ilmaa vuorollaan suureen pääkanavaan, josta pienemmät kanavat johtavat ilmalaatikoihin. Urkujen polkeminen on mahdollista, vaikka normaalikäytössä onkin puhallin.

Urkujen uusi soittopöytä on etuseinässä keskellä, ja siihen kuuluu kaksi sormiota ja jalkio. Soittopöytä vastaa alkuperäistä sekä toiminnoiltaan että ulkoasultaan. Suuret rekisteritapit ovat nuottilaudan molemmin puolin. Sormiokoskettimistot on päällystetty alkuperäisten mukaisesti luulla ja ebenpuulla. Erikoisuutena on kaksi sormiokoppelia; toinen sormio voidaan yhdistää ensimmäiseen kuten tavallisesti, mutta myös ensimmäinen voidaan yhdistää toiseen. Jalkion ääniala on Tammisaaren uruissa kaksi oktaavia, kun monissa Thulén myöhemmissä uruissa on vain puolentoista oktaavin mittainen jalkio. Vasta 1860-luvun lopulla hän otti käyttöön sittemmin normiksi muodostuneen 27-koskettimisen jalkion.

Sointi ja soitettavuus

Tammisaarem urkujen kosketus on raskas. Siinä on hyvin selvä kynnys ennen sitä hetkeä, jolloin kosketin painuu alas. Tämä ominaisuus keventää soittotuntumaa, sillä kun kosketin on painettu, se pysyy alhaalla melko vähäisellä voimalla. Kuvailtu kosketus on yleinen mekaanisissa uruissa, mutta Tammisaaressa se on korostunut vaadittavien voimien suuruuden vuoksi. Raskas kosketus seuraa suurista venttiileistä ja ilmamääristä, ja se heijastaa osaltaan urkujen suurta ja leveää sointia. Soittajan tulee tarttua urkuihin lujasti.

Urkujen sointi on tukeva, vakaa ja tumma. Tämä yleissävy säilyy kaikissa rekisteröinneissä ja sitä korostaa voimakkaitten äänikertojen bassoa korostava balanssi. Viimeksi mainittu johtuu pillien mitoituksesta ja myös äänityksestä. Tällainen sointi on erinomainen yhteisen virrenveisuun johtamisessa ja säestämisessä, ja se antaa itsenäiselle urkumusiikille lämpimän ja leveän yleissävyn.

Tammisaaren urkujen sointi jatkaa myöhäisen barokin leveää ja puhdasta linjaa, jota esimerkiksi Nauvon urut edustavat, mutta Tammisaaren urkujen hiljaiset äänikerrat viittaavat eteenpäin kohti romantiikan hyväileviä ja mystisiä sävyjä. Nämä tulivat 1800-luvun uruissa sitä tärkeämmiksi, mitä pitemmälle aika kului. Äänenvoimalta odotettiin myös mahdollisimman portaatonta vaihtelumahdollisuutta, minkä vuoksi ensimmäinen sormio soi voimakkaasti, kun taas toinen sormio on varustettu hiljaisilla ja lyyrisillä sävyillä.

 Dispositio

Lisätietoja

Pentti Pelto, Kaksi suomalaista urkuperinnettä (diss.). Sibelius-Akatemia. Vammala 1994

Markus Malmgren, Tammisaaren kirkon urut, Organum 1993