Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Kangasalan Urkutehdas 1914
• 18 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• pneumaattinen soittokoneisto ja pneumaattinen hallinta

Hartolan harmaakivikirkko on rakennettu 1912-13 Josef Stenbäckin piirustusten mukaan. Se on lyhyt ja leveä saarnakirkko, jonka kolmella seinällä on parvekkeet. Kangasalan Urkutehdas rakensi alttarin oikealla puolella olevalle parvelle vuonna 1914 urut, joihin käytettiin fasadi ja pillejä niistä uruista, jotka Bror Axel Thulé oli rakentanut 1896 Hartolan edelliseen kirkkoon. Vuonna 1932 Oy Kangasalan Urkutehdas Ab siirsi urut takaparvelle, ja 1961 sama rakentaja teki urkuihin huomattavia dispositiomuutoksia.

Ulkoasu

Urkujen elementit on sijoitettu peräkkäin. Välittömästi fasadin takana on ensimmäisen sormion ilmalaatikko, sitten huoltotila ja jalkion apulaatikko vuodelta 1961, sen jälkeen jalkion ilmalaatikko ja takimmaisena toisen sormion paisutuskaappi. Suuri vastalaskospalje on ilmalaatikoitten alla, ja palkeen alla on kaksi kiilan muotoista syöttöpaljetta, joiden polkimet ulottuvat takaseinän alaosan läpi.

Uusklassinen julkisivu jakaantuu viiteen kenttään. Keskellä on suurin, kolmiopäätteinen ja lyyrahuipulla varustettu kenttä. Sen molemmin puolin on pienet, epäsymmetriset kentät ja näiden ulkopuolella symmetriset, segmenttipäätteiset kentät. Korkeahko alaosa nostaa fasadin verraten korkealle. Pillikenttiä kehystävissä pilareissa on kasettikoristelua. Urkukaapin sivuseinät ovat peräisin vuodelta 1932, ja ne on tehty helmipanelista.

Tekniikkaa

Ilmalaatikot rakennettiin vuonna 1914, ja niiden vekselit ovat laatikon yläpinnassa, vaikka laatikot muilta osiltaan ovat samanlaisia myöhempien pneumaattisten laatikoitten kanssa. Soittopöytä on urkujen edessä, ja soittaja istuu kirkkoon päin. Koskettimistojen alakoskettimet on päällystetty ajan tavan mukaan selluloidilla, ja yläkoskettimet ovat eebenpuuta. Rekisterikoskettimet ovat kaarevia vippoja. Soittopöytä on aivan ensimmäisiä, joissa on koneiston säätöruuvit.

Urkujen koneisto on pneumaattinen. Välivekselit lienee lisätty urkuihin vuoden 1961 korjauksessa.

Musiikillisia ominaisuuksia

Urkujen soinnissa voi kuulla kolme kerrostumaa. Vanhimmissa pilleissä kuuluu Bror Axel Thulélle tyypillinen leveä ja lämmin sointi. Huojuva äänikertapari kuuluu 1910-luvun sointimaailmaan, kun taas 1960-luvulla vallitseva uudistusmielinen urkukäsitys leimaa pienimpiä äänikertoja ja kieliä. Kokonaisuus ei ole häiritsevän heterogeeninen, vaikka suurten äänikertojen leveän soinnin vastapainoksi odottaisi viuluäänikertoja. Korkeat äänikerrat eivät sulaudu kokonaisuuteen kovin hyvin.

 Nykyinen dispositio

Alkuperäinen dispositio