Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kauvatsan kirkko

• Thulé, Bror Axel 1902
• 17 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• pneumaattinen soittokoneisto ja pneumaattinen hallinta

K.H. Heidekenin suunnittelema Kauvatsan kirkko valmistui 1879. Se on pitkäkirkko, jonka molemmilla sivuilla olevat ristivarret antavat lähes ristikirkon vaikutelman. Sisäkatteena on taitteinen lautakatto. Kirkon koristelu on uusgoottilaista tyyliä.

Bror Axel Thulé rakensi kirkkoon vuonna 1902 kaksisormioiset, 17-äänikertaiset urut. Soittimen luonne sai vuonna 1968 tehdyssä muutos- ja korjaustyössä uusia, tuolloin ajankohtaisia sävyjä. Sointi edustaa 1900-luvun alun leveää ja tukevaa urkusointia, jota korjaustyön muutokset laajentavat kohti kirkkaampia värejä. Muuteltunakin Kauvatsan jatkuvasti käytössä olevat urut kiinnostavat ja viehättävät soittajaansa.

Ulkoasu

Urut sijaitsevat pääoven yläpuolisella parvella, ja niiden osastot on sijoitettu peräkkäin. Fasadin takana on pääpillistö, sitten viritystila ja toisen sormion paisutuskaappi. Jalkio on takimmaisena. Ilmalaatikoitten alla on suuri paljelaitteisto.

Julkisivu jakaantuu viiteen kenttään, joista keskimmäinen, suippokaarinen ja kolmiopäätteinen on suurin. Reunoilla on pienemmät symmetriset kentät, ja väliin jäävät pienet, tasapäätteiset kentät. Kenttiä jäsentävät pilasterit jatkuvat ylös fiaaleina ristikukkineen. Yksityiskohdat kertaavat uusgotiikan aiheita.

Tekniikkaa

Ilmalaatikot ovat äänikertakanavatyyppiä, mutta niiden äänikertakanavissa on erilliset kannet. Venttiilipalkeet ovat kanavan sivuseinässä, mutta soittoventtiilit kanavan katossa. Ilman kulku kanavasta pilliin on suora, vaikka venttiilin rakenne on komplisoidumpi kuin myöhemmissä laatikoissa. Laatikon reunassa oleva vekseli on rakenteeltaan harvinainen Bror Axel Thulén tuotannossa.

Urkujen edessä oleva soittopöytä on pienikokoinen. Koskettimistot on päällystetty selluloidilla ja eebenpuulla. Äänikerrat avataan pyöreillä painikkeilla, joiden porsliinikilpiin äänikertanimet on painettu. Kilpien väri vaihtelee sen mukaan mihin osastoon kukin äänikerta kuuluu. Urkujen koneisto on täysin pneumaattinen. Sen rakenteet ovat yksi dokumentti kehityslinjalla kohti 1910-luvun puolivälissä kiteytyvää soittopöytätyyppiä.

Musiikillisia ominaisuuksia

Urkujen kosketus on kevyt, eivätkä koppelit tee kosketusta raskaammaksi. Kirkko on pieni ja sen jälkikaiku lyhyt, joten urkujen sointi on välittömän tuntuinen, vaikka äänikertavalikoima onkin suuren soittimen mukainen.

Dispositiomuutosten mukanaan tuomat kirkkaat sävyt ovat muuttaneet sointia merkittävästi, mutta kokonaiskuva ei ole huono, vaikka onkin soittimen teknisen asun näkökulmasta vieras.

Monissa muissa tämän ajan dispositioissa on pääsormion kuoroäänikertana mixtur. Tässä on ollut Rauschkvint, joka hieman myöhemmin yleistyy ainoaksi käytetyksi kuoroäänikerraksi. Korkeat äänikerrat puuttuvat dispositiosta.

Vuoden 1958 muutokset ovat suurempia, kuin monissa vastaavissa korjauksissa. Uruista on hävinnyt sormion 16' äänikerta, ja mukaan on tullut peräti kolme kuoroäänikertaa aikaisemman yhden sijasta. Sormion kieliäänikertakin on hävinnyt. Jalkion pasuunan leveä ja pehmeä sointi on varmaan ollut syynä siihen, että sitä ei poistettu korjauksen yhteydessä.

 Alkuperäinen dispositio 

Nykyinen dispositio (1968-)