Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Thulé, Bror Axel 1894
• 11 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja pneumaattinen hallinta

Kurun länsitornillisen pitkäkirkon rakensi eräjärveläinen Matti Åkerblom vuonna 1781. Runkohuoneeseen liittyy kaksi sitä matalampaa kylkiäistä. Tapulitorniin kuuluu rikasmuotoinen barokkipääte sipulikupoleineen. Bror Axel Thulé rakensi kirkkoon urut 1894. Niissä on vain vähäinen määrä äänikertoja. Urut ovat säilyneet muuttamattomana ellei oteta huomioon tavanomaista puhaltimen lisäämistä. Urkujen tekniikka on osittain mekaaninen, osittain pneumaattinen. Soitin on esimerkki ajalta, jolloin pneumatiikka jo tunnettiin, mutta se ei ollut vielä vakiinnuttanut asemaansa.

Urut olivat pitkään pois käytöstä kunnes ne kunnostettiin perusteellisesti vuonna 2013. Uusi puhallin sijoitettiin urkujen sisälle, ilmakanavat uusittiin, vaurioituneet pillit kunnostettiin ja ilmalaatikot korjattiin.

Ulkoasu

Urut on sijoitettu pääoven yläpuolella olevalle parvelle. Viisikenttäisen julkisivun keskimmäinen, pyörökaarinen kenttä huipentuu kaarevaan päätteeseen, jossa on harppukoriste. Reunakentissä on vaakasuorat päätteet tyylitellyin palmettihuipuin. Voimakas hammaslista korostaa mainittujen kolmen kentän yläosia. Välikentät ovat pieniä ja vaatimattomia. Suurin osa fasadipilleistä kuuluu toisen sormion Geigenprincipaliin. Julkisivu on valkoinen, ja koristeet on kullattu.

Urkujen eri osat on rakennettu peräkkäin. Etummaisena heti fasadin takana on toisen sormion pillistö, sitten viritystilan takana ensimmäinen sormio, ja jalkio takimmaisena. Sijoittelu on tiivis, mutta laatikot eivät ole ahtaita. Sivuseinät on tehty kehysrakenteisina, ja uruissa on myös takaseinä.

Tekniikkaa

Ilmalaatikot ovat rakentajansa patentoimia äänikertakanavalaatikoita, joiden kestävyys säänvaihteluissa on parempi kuin tuon ajan listelaatikoitten. Myös ilmansyötön osalta on patenttilaatikko listelaatikkoa vakaampi. Ilmalaatikoitten alla on vastalaskospalje, johon ilma tulee yhdestä syöttöpalkeesta.

Soittopöytä on pieni ja siro, ja se on erillisenä urkujen edessä keskellä. Soittaja istuu kirkkoon päin. Koskettimistot on päällystetty selluloidilla ja ebenpuulla, ja rekisterikoskettimet ovat vippoina toisen sormion yläpuolella. Soittokoneisto koppeleineen on mekaaninen, mutta hallinta toimii pneumaattisesti.

Musiikillisia ominaisuuksia

Jokaisella pillillä on oma soittoventtiilinsä. Kun kosketinta painetaan, nämä aukeavat hieman eri aikaan. Ensimmäisen ja viimeisen venttiilin aukeamishetken välinen aikaero on noin 30 millisekuntia. Tämä antaa äänikertayhdistelmille hämyisää sävyä alukkeitten lomittumisen vuoksi. Kurun uruissa tämä on helppo aistia. Polyfonia on vähemmän selkeätä, homofonia taas soinnillisesti luontevaa.

Urkujen äänikertamäärä on pieni, mutta koska soinnin ytimen vaatimat äänikerrat ovat mukana, urut soivat kuin suuret urut. Kieliäänikerrat puuttuvat, ja viuluäänikertojakin on vain yksi, Viola di Gamba 8’. Toisen sormion Geigenprincipal toistaa ensimmäisen sormion suurta principalia hiljaisemmassa muodossa.

  Dispositio

Lisätietoja

Pentti Pelto, Kaksi suomalaista urkuperinnettä (diss.). Sibelius-Akatemia. Vammala 1994.