Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Snappertunan kirkko

• Normann, Gustav 1884
• 9 äänikertaa, 1 sormio ja liitejalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Snappertunan kirkko vehreässä eteläsuomalaisessa maisemassa on peräisin 1600-luvulta, mutta sitä on korjattu merkittävästi vuonna 1797. Yksinkertaisen, tasavartisen ristikirkon korkeissa seinissä on kaksi ikkunariviä. Sisäkatteena ovat puuholvit.

Tallinnalainen Gustav Normann rakensi vuonna 1884 tähän kirkkoon 9-äänikertaiset, yksisormioiset urut, jotka Helmuth Gripentrog, Hardo Kriisa ja Kalevi Mäkinen korjasivat vuonna 2001 alkuperäiseen muotoon. Snappertunan urut ovat Suomessa rakentajansa ainoat soittokunnossa ja alkuperäisessä paikassa säilyneet. Tämän ja musiikillisten ominaisuuksiensa takia urut ovat arvokkaat. Ne edustavat tyylillisesti hieman vanhempaa perinnettä, kuin rakennusajankohdasta voisi päätellä.

Ulkoasu

Urkujen fasadista hahmottuu viisi kenttää, joista keskimmäinen on suurin, reunimmaiset hieman pienempiä ja väliin jäävät kentät kaksikerroksisia. Kolmea keskikenttää rajaavat korinttilaiset pylväät ja kultakoristeinen kaari. Koska kolmella keskikentällä on yhteinen voimakas pääte, fasadi hahmottuu kolmeen osaan. Fasadin alaosa on yksinkertainen, ja sen yläreunaa kiertävä profiililista kevyt ja huomaamaton. Veistetyt koristeet ovat aistikkaita ja huolella tehtyjä.

Urkukaapin alaosassa ovat palje ja puhallin. Lisäksi siellä kulkevat soittokoneiston ja hallinnan välitykset. Fasaditukin korkeudella on ilmalaatikko ja pillit sen päällä. Kaapin takaseinä on tiiviisti ilmalaatikon takana, ja urkuja huolletaan ulkopuolelta.

Tekniikkaa

Vahvasti tehty ilmalaatikko on listelaatikkotyyppiä. Sen soittoventtiilit ovat takareunalla ja koneistoon kuuluu kaksivartinen koskettimisto. Soittopöytä on erillisenä urkujen edessä ja soittaja on kääntyneenä kirkkoon päin. Rekisteritapit on sijoitettu koskettimiston molemmin puolin, ja koskettimisto voidaan sulkea kannella.

Koneisto on kokonaan mekaaninen ja vankasti tehty. Viimeistely on vähäistä urkujen sisäpuolen kaikissa teknisissä osissa, minkä vuoksi kokonaisuus tekee hyvässä mielessä talonpoikaisen vaikutuksen.

Puhallin on saatu sopimaan urkujen alaosaan, vaikka alkuperäinen paljelaitteisto onkin muuttamattomana paikallaan.

Musiikillisia ominaisuuksia

Urkujen kosketus toistaa samaa, mitä silmin voi havaita: luotettavuutta ja vankkuutta. Kosketus ei ole erityisen herkkä. Sointi on kohtalaisen voimakas ja kantava, laulava, värikäskin. Urut antavat itsestään kuvan varhaisen romantiikan soittimena, jossa principalit ovat soinnin selkäranka, kuoroäänikerta muodostaa plenon ja viuluäänikerta soi miedosti. Juuri tällaisena soitin viehättää soittajaansa.

Dispositio rakentuu kahdeksanjalkaiselle principalille. Principal-sarja jatkuu täydellisenä kuoroäänikertaan saakka. Huilut levittävät sointia ja viuluäänikerta tuo omaa sointiväriään kokonaisuuteen.

  Dispositio