Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Seurakuntatalon vaja

• Normann, Gustav 1879
• 16 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Kaarlelan keskiaikaiseen, pyhälle Katarinalle omistettuun kirkkoon rakensi ensimmäiset urut tallinnalainen Gustav Normann vuonna 1879. Vaikka soitin väistyi uusien tieltä vuonna 1958, sitä ei hävitetty, vaan se varastoitiin kirkkopihassa oleviin aittoihin ja seurakuntatalon kellariin.

Urkujen varastoidut osat on inventoitu ja urut tullaan pystyttämään Marian siunauskappeliin Kokkolassa.

Ulkoasu

Urut sijaitsivat pääoven yläpuolisella parvella. Fasadi jakaantuu viiteen kenttään, mutta katsojalle se hahmottuu ennemminkin kolmiosaisena. Keskikenttä koostuu suurimmista pilleistä ja sen molemmin puolin ovat kaksikerroksiset kentät. Mainitut kentät on yhdistetty yhteisellä päätteellä, jonka päällä on veistetty koriste ja suurikokoinen risti. Reunoilla on hieman matalammat tasapäätteiset pillikentät. Fasadi on sommittelultaan samankaltainen useimpien Normannin Suomeen rakentaminen urkujen julkisivujen kanssa.

Fasadi ja sen veistetyt koristeet ovat rakennusaikaansa nähden vanhahtavat. Urkukaapin alaosa on yhtä leveä kuin fasadiosa, ja sekin on saanut oman koristelunsa.

Tekniikkaa

Ilmalaatikot ovat listelaatikoita. Urkujen koneisto on kokonaan mekaaninen, ja sen rakenteet ovat varsin vankkoja ja tukevia. Soittopöytä on sijainnut urkujen edessä, ja soittaja on istunut kirkkoon päin. Rekisteritapit ovat sormioitten molemmin puolin. Koska soittopöytä on melko matala, urkuri on nähnyt sen yli kirkkoon.

Dispositiossa kiinnittää huomiota ensimmäisen sormion suuruus verrattuna toiseen sormioon ja jalkioon. Rakentaja on ilmeisesti halunnut suuren ja tukevan kokonaissoinnin trumpetteineen, jolloin sivusormio ja jalkio ovat jääneet vähemmälle. Tätä vahvistaa toisen sormion jalkiokoppelin puuttuminen. Uruissa on cymbeltähti h-duurisointua (!) soivine kelloineen.

   Dispositio

Lisätietoja

Pekka Suikkanen, Kaarlelan Normann-urut, Organum 2/1997.

Markus Malmgren, En orgelkännare, Organum 2/1997.