Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Akatemiatalo

• Torenberg, Carl 1815
• 5 äänikertaa, 1 sormio ja liitejalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Vuosina 1802-1817 rakennetun Turun Akatemiatalon juhlasalin parvella on urut, joiden rakennushistoria on pysynyt salaisuutena. On mahdollista, että kansainvälisen koulutuksen saanut urkujenrakentaja, Carl Torenberg on ainakin aloittanut niiden rakentamisen, sillä hänen perukirjassaan vuodelta 1813 mainitaan keskeneräiset – tosin verraten huokeiksi arvioidut – urut. Ruotsalainen Gustav Andersson on omistanut kyseisen soittimen lyhyen aikaa, ja hän on saattanut tehdä siihen pienen dispositiomuutoksen.

Urut korjattiin soittokuntoon 1953, mutta runsas vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1965 Oy Kangasalan Urkutehdas Ab teki perusteellisemman korjauksen. Alkuperäinen dispositio palautettiin, etuseinän luukku tehtiin avattavaksi ja urkujen tekniikkaa korjattiin.

Akatemiatalon urut ovat poikkeuksellinen ja uniikki ilmentymä suomalaisten urkujen joukossa. Ne kuuluvat 1800-luvun alun kamariurkuihin, joiden soinnillinen kokoonpano ei seuraa ajan kirkkourkujen periaatteita. Soittimen ulkoasu on yksi edustavimmista maassamme.

Ulkoasu

Urut sijaitsevat juhlasalin parvella, ja vain soittimen yläosa näkyy saliin. Jalavaviilutetun ja ranskalaisittain kiillotetun kaapin etuseinä on umpinainen ja vailla julkisivupillejä. Kaapin yläosaa koristaa päätykolmio munalistoineen. Veistettyjen ja kullattujen koristeiden aiheina ovat harppu, pan-huilu lehvineen, ruusukkeet jne. Urkupenkin istuin on päällystetty mustalla nahalla, ja sen reunat on koristeltu leveällä, laskostetulla helmalla.

Urut lienevät soineet alun perin epäsuorasti takakautta, sillä kaapin etuseinän yläosan luukku näyttää olleen yhtenäinen ja vain nostettavissa pois virittämistä varten. Vuoden 1965 korjauksessa etupuolen luukku saranoitiin kahtena, avattavana puolikkaana ja urkuihin rakennettiin uusi takaseinä.

Tekniikkaa

Urkukaapin alaosassa on yksilaskoksinen varastopalje, jonka pohjalevyn alapinnassa on syöttöpalje. Viimeksi mainitun poljinta varten on kaksi kiinnitysmahdollisuutta: yksi urkurin oikean jalan läheisyydessä ja toinen avustajaa varten oikeassa sivuseinässä. Molemmat näyttävät alkuperäisiltä varusteilta. Avustajaa tarvittiin polkemaan ilmaa vain silloin, kun urkuri halusi käyttää liitejalkiota, muuten tämä saattoi polkea itse.

Ilmalaatikko on lamellirakenteinen listelaatikko, jonka reunoilla ovat suuren ja pienen oktaavin pillit kokoaskelisesti, ja keskellä diskanttipillit yksiviivaisesta c:stä lähtien kromaattisessa järjestyksessä. Venttiiliruuma on paperoitu sisäpuolelta, ja sen kansiluukku on suljettu neljällä, kiilan kanssa tiivistetyllä henkselillä.

Soittokoneiston muodostaa pieni hajotusvipasto, joka on ripustettu kaksivartisen koskettimiston takapäähän. Puurakenteinen vellasto siirtää cis-puolen sävelet laatikon oikeaan päähän. Kaikki äänikerrat on jaettu basso- ja diskanttipuoliskoihin. Jakokohta vaihtelee eri äänikerroissa.

Rakentamisajankohtaan nähden laajahko sormiokoskettimisto on päällystetty norsunluulla ja eebenpuulla. Messinkiset, valaen ja sorvaten tehdyt rekisteritapit stanssattuine nimineen on sijoitettu pystysuoriin riveihin koskettimiston molemmille puolille. Kapean jalkiokoskettimiston yläkoskettimissa on nokka, mikä oli 1800-luvulla jo harvinaista.

Musiikillisia ominaisuuksia

Disposition runkona on puusta tehty Gedackt, joka ulottuu läpi koskettimiston. Sen rinnalla on toinen normaalikorkuinen äänikerta, joka on bassopäässä huilu mutta diskantissa viulu. Kolmantena äänikertana on nelijalkainen läpimenevä huilu, bassossa rohrflöte, mutta diskantissa avoin ja lieriömäinen. Neljännen äänikerran bassona on läpilyövä Oboe, jossa on

puiset alaosat, mutta tinaiset kaikutorvet. Diskanttipuolikas on 2-jalkainen Waldflöte. Oboe antaa soinnille harmonimaista sävyä, ja samalla selkiyttää ja tukee bassoääntä.

Vuoden 1965 korjaukseen saakka oli Waldflöten paikalla Principal 8’. Urut ovat soittokunnottomat.

 Dispositio

Lisätietoja

John Rosas, Kring en gammal orgel, teoksessa Budkavlen. Åbo Akademi 1953.