SUOMEN HISTORIALLISIA URKUJA in english
Suomen urkuhistoria Urkujenrakentajia
Helsinki (Uusimaa)Kansallismuseo - Tuntematon 1664
- 5 äänikertaa, 1 sormio, ei jalkiota
- mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta
Nauvon keskiaikaiseen kirkkoon rakennettiin 1660-luvun puolivälissä uudet urut, joiden täsmällinen rakennushistoria ei ole avautunut. Soitinta käytettiin uusien urkujen tuloon, vuoteen 1791 saakka, jolloin vuorineuvos J. A. af Petersén osti sen kotikirkkoonsa Dragsfjärdiin. Siellä se palveli 90 vuotta, kunnes sai 1800-luvun lopussa väistyä kirkon kellotapuliin pois uusien urkujen tieltä. Vuonna 1915 soitin siirrettiin Kansallismuseoon. Sitä on soitettu eräässä konsertissa vielä 1960-luvun alussa, mutta nykyisin se on soittokunnoton. Nauvon positiivin nimen soitin on saanut ensimmäisen sijoituspaikkansa mukaan. Ihmeellisellä tavalla se on säästynyt sodilta ja uudistuksilta.
Positiivia korjasi Turun tuomiokirkon urkuri, Carl Petter Lenningh vuonna 1746. Hän rakensi uuden alaosan palkeineen. Oy Kangasalan Urkutehdas Ab restauroi soitinta vuonna 1947, jolloin muutamia äänikertoja saatiin soittokuntoon.
Nauvon positiivin rakentajaa ei tiedetä, ja rakennusaikakin on jouduttu määrittelemään tyylihistoriallisin perustein yhdessä dendrokronologisen tutkimuksen kanssa. Positiivilla on erityisasema maamme vanhimpana säilyneenä urkujäänteenä.
Ulkoasu
Positiivin vanhinta ainesta ovat fasadi ja solakka keskiosa. Fasadi on kolmijakoinen. Keskellä on A:n muotoinen symmetrinen kenttä, joka muodostuu principalin suurimmista pilleistä. Keskikentän molemmin puolin on matalammat, kokoaskelisesti järjestetyt kentät. Fasadipillien jalkojen pituudet vaihtelevat barokille tyypilliseen tapaan. Pienimpien pillien jalat ovat pituudeltaan moninkertaiset itse pillin pituuteen verrattuna. Fasadin ala- ja yläreunaa kiertävät voimakkaat profiililistat, ja pystypilareissa on kasettikoristelua. Fasadin ulkoreunoissa on luukut, joiden avulla fasadi voitiin peittää paastonaikana, kun urkuja ei messussa soitettu. Luukkujen ollessa auki niiden sisäpintojen maalaukset näyttävät leventävän fasadia.
Yksivartinen koskettimisto on sijoitettu keskiosan alapäähän, jolloin kapea keskiosa sisältää vain urkujen soittokoneiston, johon kuuluu myös pieni vellasto. Massiivinen alaosa kätkee sisäänsä palkeet: alempi kiilan muotoinen toimii syöttöpalkeena ja ylempi varastona. Palkeilla on yhteinen välilevy. Syöttöpaljetta käytellään vedettävällä hankahihnalla, joka näkyy alaosan oikeassa päädyssä. Fasadin takana on ilmalaatikko, jonka järjestys on sama kuin fasadin.
Tekniikkaa
Koskettimisto näyttää alkavan suuren oktaavin E:stä, mutta kyseessä on ns. lyhyt oktaavi, jossa on sävelet C, D, E, F, G, A, B-c3. Alakoskettimissa on puksipuupäällys, yläkoskettimissa puolestaan ohut eebenpuulevy. Koskettimet ovat huomattavan lyhyet, ja oktaavimittakin on hieman pienempi kuin nykyisin. Kunkin alakoskettimen pää on veistetty alapuolelta kaksiosaiseksi arkadiksi. Vellasto on puurakenteinen, ja lankaosat ovat messinkiä.
Tammilankusta tehdyssä ilmalaatikossa on ollut alun perin tilaa vain viidelle äänikerralle, kuudes on lisätty laatikon takareunaan levennyksenä. Listeet ulottuvat urkujen oikeaan sivuseinään tehdystä matalasta aukosta kaapin ulkopuolelle, ja niitä liikutellaan rekisterikoskettimina toimivilla, alaspäin riippuvilla vivuilla. Venttiilit ovat tammea, ja venttiililangan läpivienti on tiivistetty nahkaisella pulpettipussilla. Paineilma tulee palkeesta ilmalaatikkoon urkukaapin takana olevaa ilmakanavaa myöten. Kanavan kylkeen on 1940-luvun korjauksessa liitetty tasaaja.
Musiikillisia ominaisuuksia
Huomiota herättää se, että normaalikorkuinen taso puuttuu dispositiosta kokonaan. Suurin äänikerta on Gedackt 4’. Tähän nähden on ”oikein”, että fasadin korkeus on vain kaksi jalkaa. Urut soivat siis oktaavin verran normaalitasoa korkeammalta. Tämä oli luonnollista vielä 1600-luvulla, jolloin urkujen fyysinen suuruus määräsi principalin jalkamäärän, ja oktaavialojen absoluuttinen merkitys oli vähäinen. Ilmalaatikon listeporaukset näyttävät kertovan, että viisiäänikertaiseen dispositioon on alun perin kuulunut myös kieliäänikerta.
Pillit on mensuroitu ns. jatkuvasti muuttuvan mensuurin periaatteella. Siinä oktaavipillien halkaisijoitten suhde on 1:2 – sama kuin niiden pituuksienkin suhde – mutta halkaisijamittoja on korjattu kokemusperäisellä lisäyksellä, joka on yhtä suuri kaikissa pilleissä. Äänikertojen keskialat ovat kohtuullisen kapeita, kun taas basso ja diskantti laajenevat tähän nähden.
Urkujen pillistö sisältää tekotavasta, merkkauksista ym. päätellen ilmeisesti useita kerrostumia, joiden valmistumisajankohtia emme tiedä. Fasadiäänikerta näyttää tehdyn samaan aikaan kaappirakenteen kanssa, samoin gedackt lienee vanhinta ainesta. Lyhyen oktaavin ja myös positiivin rakennusajan perusteella voidaan päätellä, että uruissa on ollut alunperin keskisäveltemperatuuri, mitä myös pillien pituudet pääpiirteissään vahvistavat.
Vuonna 1992 Nauvon positiivin pillejä siirrettiin tilapäisen ilmalaatikon päälle, ja niillä nauhoitettiin noin tunnin mittainen ohjelma. Voitiin todeta, että sointi on ollut heleä ja kirkas, ja että se on liittynyt selkeästi pohjoiseurooppalaiseen 1600-luvun urkutraditioon.
Nykyinen dispositio
Sormio C/E-c3 |
|
|
Principal 2 | | |
Gedackt 4 | | |
Oktava 2 | | |
Kvinta 3 | | |
Oktava 1 | | |
Scharf 2x | | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
Lisätietoa
Hülphers, Abr.: Historisk Afhandling om Musik och Instrumenter särdeles om Orgwerks inrättning .. Wästerås 1773/Stockholm 1969.
Aarne Wegelius: Vanhimmat säilyneet urkumme, Suomen Musiikkilehti 2&3/1944.
Otto Andersson: Orglar och organister i Åbo Domkyrka intill slutet av 1600-talet i Studier i Musik och Folklore, Åbo 1964.
Juhani Martikainen: Nagupositivet, Lic.avhandling, Sibelius-Akademien 1994.
Juhani Martikainen: Orglar i Finland från tiden 1600-1800 – Deras byggare, historia, konstruktion och stil. Diss. Sibelius-Akademien 1997.
Pentti Pelto: Musiikkia Nauvon positiivin pilleillä, Kirkkomusiikki 8/1993;
|