in english

Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Zachariassen, Jens Alexander 1880
• 19 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Someron kirkko on tiiligotiikkaa. Se on rakennettu vuonna 1859 arkkitehti G. Th. Chiewitzin suunnitelmien mukaan. Kirkon urut vuodelta 1880 ovat suurimmat Zachariassenilta säilyneistä mekaanisista uruista. Urkuja on korjattu ja niiden dispositiota muutettu vuosina 1964 ja 1970. Viimeisimmässä, Jouko Pirkkasen ja Arno Pellon tekemässä korjauksessa vuosina 1998-1999 dispositio, ilmansyöttö ja sointi palautettiin alkuperäiseen muotoonsa. Tätä korjausta helpotti se, että aikaisemmin poistetut osat oli säilytetty.

Someron urut ovat soinnillisesti ja teknisesti hieno esimerkki ajalta, jolloin maamme kirkkoihin rakennettiin paljon urkuja ensi sijassa seurakunnan veisuun johtamista varten. Ne ovat merkittävät suuruutensa ja kvaliteettinsa vuoksi. Konstruktioitten pelkistyneisyys ja soittimellisen kokonaisuuden hyvä hallinta on niistä aistittavissa.

Julkisivu

Urkujen uusgoottilainen fasadi on viisikenttäinen ja sen molemmilla sivuilla on harppukuviolla koristellut levennykset. Pillikenttien yläpäät ovat suippokaaren muotoisia. Keskimmäinen kenttä on saanut kolmiopäätteen, kun taas reunimmaisissa on tasainen pääte. Fasadin pilleistä osa soi, osa on mykkiä. Julkisivua on koristeltu melko rikkaasti.

Näyttää siltä, että Zachariassen laati valmiita julkisivupiirustuksia ilman kohdetta. Hänelle on ominaista käyttää samaa fasadipiirustusta useaan kertaan. Hattulan fasadi on Someron kanssa täysin samanlainen, ja myös Hauhon fasadi on sommittelultaan samanluonteinen, vain hieman kapeampi.

Välittömästi Someron urkujen julkisivun takana on molempien sormioiden yhteinen ilmalaatikko, sitten virityskäytävä, jalkion ilmalaatikko ja takimmaisena neljän kuutiopalkeen ryhmä. Totuttua rakennuskaavaa – peräkkäistä sijoittelua – on rakentaja pitänyt niin itsestään selvänä, että vaikka käytettävissä oleva syvyystila on Someron parvella melko niukka, siitä ei ole luovuttu. Haittana on soittopöydän huollon vaikeutuminen.

Tekniikkaa

Sormioitten yhteinen, kahteen puoliskoon jaettu ilmalaatikko tukeutuu vaakapalkkeihin, joiden etupää on fasadirakenteissa ja takapää erillisen primaaripalkin päällä. Ilmalaatikoitten venttiilijako on kokoaskelinen, suuret keskellä ja pienet laidoilla.

Soittopöytä on erillisenä urkujen edessä. Alakoskettimet on päällystetty luulla ja yläkoskettimet eebenpuulla. Suuret ja pitkään liikkuvat rekisteritapit ovat koskettimistojen molemmin puolin kolmeen riviin porrastettuina. Niiden kilvet ovat posliinia painetuin tekstein. Zachariassenille luonteenomainen apulaitepari, lisäävä ja vähentävä forte-poljin, on näissäkin uruissa mukana. Niiden avulla soittajan on helppo säädellä urkujen äänenvoimaa, vaikka lisättäviä ja suljettaviä äänikertoja ei voikaan valita.

Soittokoneiston osat ovat varsin suurikokoisia ja lujia, mutta herkästi laakeroituja. Kosketus on hitaassa soitossa kevyt. Nopeammin soitettaessa koneiston inertia tekee kosketuksesta raskaan tuntuisen.

Sointi

Zachariassenin metallipilleillä on useita luonteenomaisia piirteitä. Huulet ovat pehmeästi painettuja, keernan viisteen kulma on melko pieni ja jalan alapää lähes auki. Pilleissä on ajalle tyypilliseen tapaan ekspressioslitsit.

Someron urkujen pääsormio soi leveästi, voimakkaasti ja täyteläisesti, ja tukee yhteistä laulamista oivallisesti. Toinen sormio sisältää runsaasti erilaisia hiljaisia sointivärejä alkusoittojen ja säestysten soittamiseen. Jalkio on voimakas bassokoskettimisto. Urut toistavat aikakautensa musiikkia luonnollisesti ja kauniisti. Urkujen sointi on lämpimyydestään huolimatta hieman etäisen ja arvokkaan tuntuinen.

   Dispositio