Mutkankiverä – Sukellus suomalaiseen pelimanniviulismiin
4. Jatkotutkintokonsertit
normal text   bigger text

Jatkotutkintokonserttien parissa työskentely kesti kolme ja puoli vuotta. Aloitin ensimmäisen konsertin valmistelun syksyllä 2005, ja viimeisen konsertin esitykset olivat maaliskuussa 2009. Jatkotutkintosuunnitelmassa esittelemäni konserttisuunnitelma toteutui osittain. Ensimmäinen, toinen ja viides jatkotutkintokonsertti olivat suunnitelman mukaiset, mutta kolmas ja neljäs konsertti poikkesivat suunnitelmasta täysin. Taiteellinen työ vei mukanaan, eivätkä vaihtoehdot, jotka esittelin suunnitelmassa, tuntuneet enää tarpeellisilta eivätkä motivoivilta.

Jatkotutkintosuunnitelmassa kirjoitan teemoista seuraavasti: ”Taiteelliseen tohtoritutkintoon tähtäävässä konserttisarjassa minulla on kaksi teemaa; 1) soitossani käyttämieni tulkintakeinojen laajentaminen ja kehittäminen, oman muusikkouden kehittyminen ja 2) soiton ja tanssin välinen suhde.” (Kleemola 2005.)

Olen keskittynyt työssäni erityisesti tulkintakeinojen laajentamiseen ja oman muusikkouden kehittämiseen. Soiton ja tanssin välistä suhdetta käsittelin lopulta vain yhdessä konsertissa.

Kun työ eteni, opin vähitellen hahmottamaan konserttien valmistelun ja koko kokonaisuuden etenemisen realistisesti. Konserttien valmistelut noudattivat säännönmukaisesti seuraavanlaista linjaa: ideointi - innostus - harjoitusvaihe - kyseenalaistaminen - ahdistus - loppunousu - valmis konsertti. Kolmannen konsertin valmisteluvaiheessa osasin jo odottaa kunkin vaiheen tapahtumista. Neljännen konsertin kohdalla aviomiehenikin osasi arvata prosessin vaiheen.

Viimeisen konsertin jälkeen pystyin tarkastelemaan konserttikokonaisuutta ja totesin, että se on hyvä ja looginen. Kun prosessi oli vielä käynnissä, en pystynyt hahmottamaan kokonaisuutta – osin senkin vuoksi, että konserttisuunnitelma muuttui koko ajan. Eteläpohjalainen polska muotoutui vähitellen kaikkia konsertteja yhdistäväksi tekijäksi. Kirjoitin viimeisen, Viulutalkoot-konsertin jälkeen seuraavasti: ”Nyt kaikkien viiden konsertin jälkeen osaan vasta olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Koko prosessia pystyy nyt katsomaan kokonaisuutena, ja olen tyytyväinen siitä, mitä on tullut tehtyä.” (Kleemola-Välimäki 2009b.)

Konserttien jälkeen kirjoittamistani päiväkirjamerkinnöistä löytyy yksi yhteinen tekijä: en ole ollut täysin tyytyväinen konsertin viimeiseen esitykseen. Kaikista konserteista on ollut esityksiä ennen varsinaista tutkintokonserttia ja lautakunnalle esiintymistä. Ilmeisesti viimeiseen konserttiin on aina liittynyt hiukan enemmän latausta ja jännitystä ja se on vaikuttanut soittooni. Viulutalkoot-konsertin viimeisestä esityksestä kirjoitan seuraavasti: ”Ensimmäinen Helsingin esitys Kokoteatterissa oli niin hyvä, että kaikkien odotukset ja paineet viimeistä konserttia kohti kasvoivat melko suuriksi. Siksipä viimeinen konsertti ei kaikkien muusikoiden mielestä ollutkaan paras suoritus. Itse olin koko konsertin alkuvaiheen tyytymätön omaan suoritukseeni, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli todella typerää. Takaraivossa välkkyi edellisen illan hyvä meininki ja vertasin väistämättä sen hetkistä oloa edelliseen konserttiin. Tätä ei varmaankaan kukaan katsomossa ollut huomannut, mutta omaan oloon ja soittamiseen se vaikutti yllättävän paljon.” (Kleemola-Välimäki 2009b.)

Suurin osa jatkotutkintokonserteissa esitetystä materiaalista on perinteistä suomalaista kansanmusiikkia, lähinnä viulisteilta tallennettua. Olen etsinyt kappaleita erilaisista nuottikirjoista ja -kokoelmista sekä arkistoäänitteiltä. Arkistoäänitteiltä valitsemani kappaleet olen opetellut soittamalla äänitteen mukana. Lisäksi olen nuotintanut kappaleen. Omia sävellyksiä on mukana jonkin verran, poikkeuksena tästä kolmas konsertti, jonka ohjelmisto koostui täysin omista kappaleistani. Viimeisen konsertin ohjelmassa oli kaksi tilaussävellystä.

Perinteisiä sävelmiä olen sovittanut lähes aina ainakin jonkin verran. Sovitukset ovat syntyneet lähinnä soittamalla. Joitain sovituksia olen kirjoittanut nuoteille. Lähinnä muistiinpanot ovat kuitenkin koskeneet rakenteita ja joissain tapauksissa kappaleen sävyjä. Niissä konserteissa, joissa on ollut mukana avustajia, sovituksia on muokattu yhdessä heidän kanssaan prosessin edetessä. Muutamat kappaleet ovat etääntyneet jo niin kauas alkuperäisistä sävelmistä, että voisi olla oikeutettua puhua sävellystyöstäkin.

Esittelen tarkemmin kappaleiden nuotti- ja arkistolähteet jokaisen konsertin esittelyn yhteydessä. Kunkin konsertin esittelyn jälkeen on kuunneltavana ja katseltavana kaksi kappaletta konsertin ohjelmasta. Näihin kappaleisiin liittyviä nuotteja ja nuotinnoksia voi tarkastella samassa yhteydessä. Jokaista konserttia käsittelevän tekstin jälkeen löytyy myös konsertin käsiohjelma, juliste ja valokuvia konsertista.



4.1 Tarinoita


Ensimmäinen jatkotutkintokonserttini, Tarinoita, keskittyi eteläpohjalaisen viulupolskan ympärille. Soitin konsertissa perinteisiä viulusävelmiä ja kaksi omaa sävellystäni. Soitin puolet konsertin kappaleista yksin, lopuissa avustajinani toimivat viulistit Tuuli Talvitie ja Suvi Oskala. Perinteisiä sävelmiä kuultiin konsertissa sekä sovitettuina että alkuperäisiä esityksiä lähellä olevina versioina. Konsertti esitettiin helmikuussa 2006 Kauhajoella, Seinäjoella ja Helsingissä.

Lautakunnalle tarkoitetussa tekstissä kirjoitan konsertin valmistelusta seuraavasti: ”Konserttia edeltävän harjoitusprosessin aikana olen pohdiskellut muun muassa 1) polskamelodioiden hengittävyyttä ja tanssittavuutta, 2) kappaleiden tulkintaa, 3) melodioiden muuntelua ja 4) improvisaatiota perinteisten polskien tyyliin.” (Kleemola 2006a.)

Konsertin nimi juontaa juurensa opintoihini Tukholman Kuninkaallisen Musiikkikorkeakoulun kansanmusiikin osastolla. Keskityin opettajani Ellika Frisellin johdolla kertomaan soitollani ruotsalaisten viulupolskien takana olevia tarinoita. Kyseessä eivät olleet konkreettiset tarinat, vaan ajatus siitä, että viulu puhuu ja kertoo tarinaa. Tätä samaa lähestymiskeinoa halusin käyttää myös Tarinoita-konsertissa.

Konsertin kappaleet etsin erilaisista nuottijulkaisuista (Kauhajoen nuottikirjat I & II, Jalasjärven nuottikirja, Kulkurista kuninkaaksi -kirja, Kauhajoen musiikkiharrastusten kannatusyhdistyksen nuottikokoelma Eino Saaren keräämästä kansanmusiikkimateriaalista, Polskan parhaita -nuottikirja ja Vanhoja Pelimannisävelmiä -julkaisu) sekä arkistonauhoilta (Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkisto sekä Suomen Kirjallisuuden Seuran äänitearkisto). Kun keräsin materiaalia konserttia varten, kuuntelin arkistonauhoilta pelimannien haastatteluita. Niissä he kertoivat kappaleiden taustoista ja niiden takana olleista tarinoista. Nämä pelimannien jutustelut toimivat inspiraatioina, kun valmistelin konsertin kappaleita. Kehittelin osaan konsertin soolokappaleista konkreettisen tarinan, osassa kappaleista pyrin vain tietynlaisen tunnelman välittämiseen.

Tarinoiden ja tunnelmien välittämisen lisäksi keskityin konsertin kappaleissa svengaavaan ja ilmavaan soittoon sekä muunteluun ja improvisointiin. Soiton agogisiin elementteihin keskittymisestä muodostuikin heti ensimmäisestä konsertista lähtien yksi jatkotutkintoprosessin tärkeimmistä syventymiskohteista. Samoin eteläpohjalainen viulupolska on ollut yksi tutkinnon kulmakiviä. Jännitin ensimmäisen jatkotutkintokonsertin Helsingin esitystä todella paljon. Sain konserttipäivänä jatkotutkintokoordinaattorilta puhelun, jossa hän kertoi, että lautakunnasta puuttui yksi jäsen. Tämä tieto lisäsi jännitystä entisestään, joten jouduin kokoamaan itseäni melko paljon ennen esitystä. Pääpiirteittäin olin tyytyväinen konserttiin, mutta olin sitä mieltä, että Seinäjoen ja Kauhajoen esitykset olivat kokonaisuudessaan rennompia. Päiväkirjassani kirjoitin seuraavasti: ”Sellainen fiilis jäi, että Kauhajoen ja Seinäjoen konsertit menivät paremmin, niissä oli rennompi fiilis. SOITTOON JA TEKEMISEEN TÄYTYY LÖYTÄÄ RAUHAA JA ILMAA!!!” (Kleemola 2006b.)

Kuunteluesimerkki 54
Eteläpohjalainen polskasikermä (trad. sov. Kleemola), Tarinoita.
Nuottiesimerkki 26
Eteläpohjalainen polskasikermä, Polskan parhaita –kirja.
Nuottiesimerkki 27
Kauhajoen ylypiä polska.
Videoesimerkki 2
Haudanmaa-potpuri (trad. sov. Kleemola-Oskala-Talvitie), Tarinoita. Piia Kleemola, Suvi Oskala ja Tuuli Talvitie: viulu.
Nuottiesimerkki 28
Härmäläinen polska, Kulkurista kuninkaaksi –kirja.
Nuottiesimerkki 29
Härmäläinen hääpolska, Kulkurista kuninkaaksi –kirja.
Nuottiesimerkki 30
Polska, Kulkurista kuninkaaksi –kirja.
Nuottiesimerkki 31
Härmäläinen hääpolska.
Nuottiesimerkki 32
Polska Bb.

4.2 Kohtaamisia



Toinen jatkotutkintokonsertti keskittyi musiikin ja tanssin väliseen suhteeseen. Kohtaamisia-teoksessa soitin viulua ja oktaaviviulua sekä toimin tanssijana. Avustajina toimivat haitaristi-tanssija Anne-Mari Kivimäki sekä tanssijat Reetta-Kaisa Iles (ent. Pirhonen) ja Timo Saari. Konsertin materiaali koostui eteläpohjalaisten polskien sovituksista, omista sävellyksistäni sekä yhdestä Anne-Mari Kivimäen kanssa tehdystä yhteissävellyksestä. Konsertti esitettiin lokakuussa 2006 Seinäjoella, Tampereella ja Helsingissä. Tämän jälkeen esityksiä on ollut Tukholmassa ja Ähtärissä.

Ote lautakuntatekstistä: ”Musiikin hengittävyys, muuntelu, improvisaatio, viulun saundi sekä kommunikaatio muusikon ja tanssijan/muusikon kesken ovat olleet harjoitusprosessin avainsanoja.” (Kleemola 2006c.)

Kohtaamisia-konsertissa jatkoin siis pitkälti ensimmäisen konsertin teemojen parissa. Suurimpana erona oli se, että Tarinoita-konsertti noudatti normaalia konserttimuotoa. Kohtaamisia-teoksessa taas näyttämöllisyys oli vahvana mukana. Esitykset tapahtuivat teatteritiloissa ja valaistus oli olennainen osa lavatapahtumia. Teoksen kappaleet muodostivat yhden kokonaisuuden, vaikka varsinaista juonta ei ollutkaan.

 

Musiikillisesti Kohtaamisia-teoksessa liikuttiin kauemmaksi perinteisestä eteläpohjalaisesta polskasta, vaikka suurin osa kuullusta musiikista perustuikin siihen. Kun valmistelin konsertin kappaleita, lähdin liikkeelle versiosta, jonka olin kuunnellut arkistonauhalta tai löytänyt nuottikokoelmista. Lähteinä olivat Ahto Rautasen haastattelu Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston kokoelmista, Arto Järvelän tekemät kopiot Heikki Klemetin ja Toivo Haapasen Elias Tallari-nuotinnoksista, Markku Palolan nuotinnos Iivari Hautalan soitosta ja Eteläpohjalaisia kansanlauluja- ja Pelimannien parhaat -nuottikokoelmat.

Konsertin sävellyksistä avauskappale Nusrat oli syntynyt jo useita vuosia aikaisemmin. Halusin palata kappaleeseen, ja se sopi mielestäni hyvin konsertin avausnumeroksi. Sulavainen-hambon sävelsin duonumeroksi itselleni ja tanssija Timo Saarelle. Rukkimestarin poika syntyi yhteistyössä Anne-Mari Kivimäen kanssa, kun jäimme jamittelemaan Rukkimestarin polskan teemojen pohjalta.

Käsittelin kappaleita varsin vapaasti ja lopputulokset olivat melko kaukana alkuperäisistä versioista. Oman osansa teoksen musiikkiin toi se, että tanssin ja liikuin useimmissa teoksen kappaleissa. Halusin jatkaa Liekki- ja Silmu-produktioissa aloittamiani kokeiluja, joissa yhdistetään soittaminen ja tanssiminen. Tarkoituksenani oli testata, voisinko tällä tavoin löytää soittooni lisäsyvyyttä. Lisäksi halusin tutkia sitä, auttaako tanssiminen löytämään hyvän tanssisvengin soittooni. Konsertissa tutkittiin myös muusikon ja tanssijan kommunikoimista musiikin ja tanssin keinoin. Muutamassa konsertin kappaleessa rakenteet olivat hyvin väljiä, koska halusimme antaa tilaa improvisoinnille ja kommunikoinnille.

Kohtaamisia-konsertti onnistui mielestäni erittäin hyvin. Olin jo pitkään halunnut jatkaa aloittamaani yhteistyötä uuden kansantanssin ammattilaisten kanssa. Sain konserttiin avustajakseni hienosti musiikkiin reagoivat tanssijat, joiden kanssa oli mielenkiintoista ja inspiroivaa tehdä yhteistyötä. Koin raskaana konsertin tuotantopuolen, joka oli pitkälti omissa käsissäni. Järjestin Seinäjoen ja Helsingin esitykset lähes kokonaan yksin. Kirjoitin konsertin jälkeen seuraavasti: ”On ollut hienoa huomata, että omassa soitossa on tapahtunut kehitystä juuri ilmavuuden suhteen. Eron huomasi Silmun keikalla, jossa soittaminen oli erilaista. Hiljaisuutta uskalsi käyttää aivan eri tavalla kuin ennen.” (Kleemola 2006d.)

Kuunteluesimerkki 55
Pirun ja papin polska (trad. sov. Kleemola), Kohtaamisia.
Nuottiesimerkki 33
Pirun ja papin polska. Pelimannien parhaat –kirja.
Videoesimerkki 3
Sulavainen (säv. Kleemola), Kohtaamisia. Piia Kleemola: viulu ja tanssi, Timo Saari: tanssi.

4.3 Sattumia



Improvisaatioon keskittynyt Sattumia oli kolmas jatkotutkintokonserttini. Soitin soolokonsertissa erikoisviritteisellä (as-des1-as1-des2) viululla ja alttoviululla. Konsertin ohjelmassa oli kaksi säveltämiini teemoihin pohjaavaa kappaletta, joissa improvisaatio ja muuntelu olivat tärkeissä rooleissa. Konsertin esitykset olivat huhti-toukokuussa 2007 Kokkolassa, Seinäjoella ja Helsingissä.

Kahden ensimmäisen konsertin ohjelmistossa oli sekä sooloesityksiä että kappaleita avustajien kanssa. Kolmannen konsertin halusin soittaa kokonaan yksin. Halusin myös irtautua kahdessa aikaisemmassa konsertissa esiintyneestä eteläpohjalaisesta polskasta ja keskittyä enemmän erilaisten sävyjen löytämiseen soittooni. Lautakunnalle kirjoittamassani tekstissä kuvaan konsertin valmistelua seuraavasti: ”Asetin itselleni harjoitusprosessin alussa kaksi teemaa, joiden parissa työskentelisin: 1) Repriisirakenteen rikkominen ja pidempien linjojen rakentaminen sekä 2) Uusien sävyjen etsiminen soittooni.” (Kleemola 2007a.)

Konsertin kappaleet syntyivät pitkän prosessin tuloksena. Lähdin säveltämään erilaisia aihioita tavoitteenani uusien, mahdollisimman erilaisten sointimaailmojen tuottaminen. Harjoitusvaiheessa kokeilin eri viuluilla (viulu, alttoviulu, oktaaviviulu) monia erilaisia viritystapoja, esimerkiksi niin sanottua pudotettua bassoa, jossa viulun matalimman kielen viritystä lasketaan yhdellä sävelaskeleella. Lopulta päädyin normaalivireiseen alttoviuluun sekä as-des1-as1-des2-virityksessä olevaan viuluun. Alttoviuluun etsin uusia sävyjä erilaisten soittotekniikkojen avulla.

Konsertin kappaleiksi valikoitui monien aihioiden joukosta kaksi sävellystäni. Kappaleiden rakenteet jäivät melko väljiksi, sillä halusin jättää niihin tilaa esitystilanteessa tapahtuville valinnoille: muuntelulle ja improvisaatiolle. Olin päättänyt etukäteen molempien kappaleiden rakenteen suuret linjat. Samalla minulla oli kuitenkin täysi vapaus muuttaa niitä, jos esitystilanteessa niin haluaisin. Suurten linjojen sisällä tapahtui hyvin paljon muuntelua ja jonkin verran improvisaatiota. Konsertin kaaren varmistuttua harjoittelin lähinnä siten, että tein kappaleista läpimenoja, jotka myös nauhoitin. Nauhoituksia kuuntelemalla ja niitä analysoimalla työstin kappaleita jälleen eteenpäin. Työstin paljon kappaleiden pitkiä kaaria. Mietin myös sitä, miten saisin kappaleet kuulostamaan jäsennellyiltä yleisölle, joka kuulee ne ensimmäistä kertaa. Itselläni oli jo mielessäni niille jonkinlainen rakenne, ja teemat olivat ennestään tuttuja, mutta miten yleisö kokisi ne?

Sattumia-konsertti oli minulle muusikkona monella tapaa uudenlainen tilanne. Soitin ensimmäistä kertaa yksin koko konsertin, ja lisäksi esitettävä materiaali oli minulle uudenlaista. Opettajani Jouko Kyhälä nosti heti ensimmäisellä tunnilla esiin käsitteen esittäjän taika. Kun esitetään pitkäkestoista ja improvisaatioon ja muunteluun pohjautuvaa materiaalia, esiintyjän täytyy pystyä luomaan jännite itsensä ja yleisönsä välille. Järjestin harjoituskonsertit hyvissä ajoin ennen varsinaista tutkintokonserttia. Niiden ansiosta pystyin testaamaan kappalejärjestystä sekä kokemaan sen, minkälaista on soittaa pitkä ja vaativa soolo-ohjelma yleisön edessä.

Olin hyvin tyytyväinen kaikkiin kolmeen konserttiin, vaikka niissä tapahtuikin yllättäviä asioita. Seinäjoen konsertissa valokalusto laukaisi palohälytyksen kesken ensimmäistä kappaletta. Helsingin konsertissa toisen kappaleen loppuhiljennyksen alta paljastui yleisön joukosta kuuluva kuorsaus. Kirjoitin Seinäjoen konsertista päiväkirjassa seuraavasti: ”Konsertti alkoi hyvin, ehdin juuri miettiä itsekseni, että ’onpa kiva ja rento olo soittaa’, kun Hannu Raja-ahon asettama valokalusto laukaisi palohälytyksen salin eteisessä. Jälkikäteen kuultuna mekkala oli nauhallakin melkoinen. Apujoukot eli Seppo, Petri ja Mika ryntäsivät hoitamaan asiaa, minä jatkoin soittamista miettien mitä tehdä. Kädet toimivat autopilotilla melko pitkään kun punnitsin vaihtoehtoja. Olin soittanut Vuonoilta kuultua-biisiä jo noin 10 minuuttia, enkä halunnut lopettaa kappaletta ja aloittaa uudelleen alusta tauon jälkeen. Jälkikäteen kuultuna kohta kuulosti nauhalta aivan järkevältä, vaikka en itse muistakaan siitä mitään. Palokello saatiin vaiennettua melko nopeasti ja jatkoin kappaleen loppuun saakka.” (Kleemola 2007b.)

Kuunteluesimerkki 56
Hiljaa, katkelma (säv. Kleemola), Sattumia.
Nuottiesimerkki 34
Hiljaa (säv. Kleemola).
Videoesimerkki 4
Vuonoilta kuultua, katkelma (säv. Kleemola), Sattumia.

4.4 Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria



Neljäs jatkotutkintokonserttini oli nimeltään Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria. Avustajina toimivat cembalisti Marianna Henriksson sekä citterniä ja säkkipilliä soittanut Petri Prauda. Konsertin kappaleet olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ilmajokisen Samuel Rinta-Nikkolan vuonna 1809 kopioiman nuottikirjan polskia. Konsertin esitykset olivat maaliskuussa 2008 Seinäjoella, Kokkolassa ja Helsingissä. Konsertin pohjalta syntynyt yhtye on jatkanut toimintaansa nimellä Henriksson-Kleemola-Prauda. Trion esikoislevy RindaNickola julkaistiin kesällä 2009.

Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria -konsertin ohjelmisto keskittyi jälleen eteläpohjalaiseen viulupolskaan. Ohjelmiston lisäksi konsertin luonteeseen vaikutti se, että soitin koko ohjelman itselleni uudella soittimella, barokkiviululla. Tutustuin barokkiviuluun kesällä 2007 barokkispesialisti Kreeta-Maria Kentalan ohjaamalla kurssilla ja ihastuin soittimeen välittömästi. Tämän jälkeen sain lainaan Sibelius-Akatemian omistuksessa olevan barokkiviulun, johon tutustuin itsekseni syksyn 2007 aikana. Alkuvuodesta 2008 kävin soittotunneilla Kreeta-Maria Kentalalla, jolloin sain lopulta kunnollisen käsityksen barokkiviulun soittotekniikasta ja sen haastavuudesta.

Lautakunnalle osoitetussa tekstissä jaottelen konsertin teemat seuraavasti:
1) Polska. Kaiken kaikkiaan koko jatkotutkintoni on keskittymässä yhä suppeamman aiheen, eteläpohjalaisen polskan ympärille.
2) Kansanmusiikin ja barokkimusiikin yhdistymisestä syntyvä saundimaailma.” (Kleemola-Välimäki 2008a.)

Kun aloitin konsertin valmistelut, soitin läpi kaikki Rinta-Nikkolan nuottikirjan 94 polskasävelmää ja valitsin niistä työstettäviksi noin 20 kappaletta. Valitsin polskat niiden kiinnostavuuden perusteella, niissä oli siis ”sitä jotain”. Muutama kappaleista oli minulle tuttu jo entuudestaan, mutta suurinta osaa polskista en ollut soittanut aikaisemmin. Päätin etukäteen, mitkä kappaleet olisivat duo- ja mitkä trionumeroita. Kappaleiden sovitukset muodostuivat vähitellen yhteistyössä avustavien muusikoiden kanssa. Vein heille Rinta-Nikkolan käsikirjoituksesta monistetut nuotit ja kerroin suullisesti joitain ideoitani. Mariannan kanssa valmistetut duonumerot kääntyivät hiukan enemmän barokkimusiikin suuntaan, ja hain niissä tietoisesti omaan soittooni hiukan klassisempaa sävyä. Petrin kanssa taas haimme kappaleille muotoa ja sointimaailmaa pitkän yhteisen soittohistoriamme avulla. Näin päädyimme esimerkiksi käyttämään mikrointervalleja Hullu-Sakarin polskissa.

Valitsin ohjelmistoon kaksi virsimelodiaa vuoden 1702 virsisävelmistöstä, sillä halusin polskasävelmien vastapainoksi myös rauhallisempia kappaleita. Toisesta virsisävelmästä teimme sovituksen Mariannan kanssa sordinoidulle barokkiviululle ja cembalon luuttuäänikerralle. Toinen virsi päätyi välisoitoksi Petrin kanssa esittämiimme Hullu-Sakarin polskiin.

Oman haasteensa konserttiin toi viritys. Barokkiviulussa käytettävien suolikielten vuoksi viritystä on tarkistettava huomattavasti useammin kuin viulussa. Soittimen vire myös kärsii paljon helpommin esimerkiksi silloin, kun soitetaan raskaalla jousikädellä. Alun perin tarkoituksenamme oli käyttää barokkimusiikille ominaista matalampaa viritystä, 415 Hz. Tämä vire ei kuitenkaan sopinut citternille ja säkkipillille, joten päädyimme moderniin viritystasoon, 440 Hz. Marianna viritti cembalonsa Vallotti-viritysjärjestelmän mukaan. Marianna Henriksson selittää Vallotti-virityksen seuraavasti: ”Vallotti-viritysjärjestelmässä kiinteäviritteisten soitinten ongelmakomma on jaettu tasaisesti kuuden kvintin kesken, eli kahdestatoista kvintistä kuusi on yhden kuudesosakomman verran kapeita. Kvintit ovat F-C, C-G, G-D, D-A, A-E ja E-H, ja tämä aiheuttaa sen, että vähäetumerkkisiin sävellajeihin saadaan puhtaampia duuriterssejä kuin paljon ylennys- tai alennusmerkkejä sisältäviin. Sävellajit ‘huononevat’ tasaisesti, kun edetään kohti useampia etumerkkejä.” (Henriksson h2010.)

Päädyin käyttämään konsertissa kahta erilaista viritystä: soolokappaleissa ja duonumeroissa Petrin kanssa viritin barokkiviulun normaaliin kvinttivireeseen. Cembalon kanssa soitettavissa kappaleissa viritin viuluni Vallotti-vireen mukaan, jolloin kvintit jäävät hiukan kapeammiksi kuin ”normaalissa” virityksessä. Nämä kaksi erilaista viritystapaa sekä barokkiviulun omasta viulustani poikkeava mensuuri aiheuttivat paljon päänvaivaa soiton intonaation suhteen.

Jo konsertin harjoitusvaiheessa minulle selvisi, että olimme tekemässä uutta ja erilaista musiikkia. Löysimme Mariannan kanssa nopeasti yhteisen sävelen, vaikka emme olleet soittaneet aikaisemmin yhdessä ja taustammekin olivat hyvin erilaiset. Konserttien jälkeen oli selvää, että jatkaisimme toimintaa yhtyeenä tulevaisuudessakin. Kirjoitin konserttien jälkeen seuraavasti: ”Kuten jo ennen konsertteja arvelin, on Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria mielestäni tähän mennessä onnistunein jatkotutkintokonserttini. Jo itse harjoitusprosessi tuntui todella mielekkäältä ja kun lopulta päästiin varsinaisten konserttien pariin, tunne vaan vahvistui.” (Kleemola-Välimäki 2008b.)

Konserttitilanteissa tuli esiin se, että barokkiviulu oli minulle uusi soitin. Esitystilanteessa latausta on enemmän ja käytän silloin usein jousta hiukan ronskimmin. Koska soitin ei ollut minulle vielä täydellisen tuttu, aiheutti tämä hiukan ylimääräistä roiskimista; huonosti syttyviä ääniä ja vinkumisia. Jälkikäteen tämä hiukan harmitti, mutta lopputulokseen se ei varmaankaan vaikuttanut olennaisesti.

Kuunteluesimerkki 57
Hullu-Sakarin polskat (trad. sov. Kleemola & Prauda), Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria. Piia Kleemola: barokkiviulu, Petri Prauda: cittern.
Nuottiesimerkki 35
Polska No 7, Hullu-Sakari. RindaNickolan nuottikirja.
Nuottiesimerkki 36
Polska No 8, Hullu-Sakari. RindaNickolan nuottikirja.
Nuottiesimerkki 37
Virsi No 8. Näköispainos vuoden 1702 virsikirjasta.
Videoesimerkki 5
Kahman Anti (trad. sov. Kleemola-Henriksson-Prauda), Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria. Piia Kleemola: barokkiviulu, Marianna Henriksson: cembalo, Petri Prauda: säkkipilli. SibaTV:n tallenne.
Nuottiesimerkki 38
Polska No 35, Kahman Anti. RindaNickolan nuottikirja.

4.5 Viulutalkoot



Viimeinen jatkotutkintokonserttini, Viulutalkoot, esitteli neljän viulun yhtyeen. Soitin konsertissa viulun lisäksi oktaaviviulua. Avustajina toimivat Emilia Lajunen ja Suvi Oskala (viisikielinen viulu) sekä Kukka Lehto (viulu). Äänentoistosta huolehti Samuli Volanto. Tilasin konserttia varten neljän viulun yhtyeelle kirjoitetut sävellykset Timo Alakotilalta ja Eero Grundströmiltä. Lisäksi ohjelmassa oli yhtyeen omia sovituksia perinteisistä viulusävelmistä sekä yksi oma sävellykseni. Konsertin esitykset olivat Haapavedellä, Seinäjoella ja Helsingissä helmi–maaliskuussa 2009.

Kirjoitin konsertista lautakunnalle seuraavasti: ”Aloittaessani konsertin ideoinnin ja valmistelut mielessäni oli seuraavanlaisia teemoja:
1) Jatkotutkintosuunnitelmassani olennaisena osana olevat kansanmusiikin parissa harvemmin käytettävät viulusaundit: sul ponticello, sul tasto, pizzicatot, jousiperkussio
2) Usean viulun komea yhteissaundi, soinnin laajuus oktaaviviulun mukanaolon myötä. Vastakohtana tälle jo edellisissä konserteissa hakemani soiton keveys ja hengittävyys.
3) Runsas muuntelu, improvisaatio. Näihin liittyen pitkien linjojen muodostaminen kappaleiden sisällä.” (Kleemola-Välimäki 2009a.)

Kokosin konsertin ohjelmistoon mahdollisimman monipuolista materiaalia neljän viulun yhtyeelle. Mukana oli perinteisiä suomalaisia viulusävelmiä, yksi kanadanranskalainen viulusävelmä, yksi oma sävellykseni sekä tilaussävellykset. Suomalaisten perinnesävelmien lähteinä olivat Karjasoitto-kirja, kopiot Spoofin nuottikirjan sävelmistä, Polskan parhaita -kirja sekä näköispainos vuoden 1702 virsisävelmistöstä.

Kun keräsin materiaalia konserttia varten, kävin läpi muutamia jousiorkesterille tehtyjä sävellyksiä, jotka pohjaavat kansanmusiikkiin. Tutustuin muun muassa Per Henrik Nordgrenin Pelimannimuotokuviin ja Einojuhani Rautavaaran Pelimannit-sarjaan. Halusin kokeilla, voisiko näitä sävellyksiä soittaa pelimannihenkisesti neljän viulun yhtyeellä. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen, sillä en uskonut, että voisimme toteuttaa kappaleita tyylikkäästi ilman selloa tai bassoa.

Valmistelin kappaleiden sovituksia jonkin verran etukäteen, jonka jälkeen testasimme ideoita harjoituksissa. Harjoitusnauhojen kuuntelun jälkeen muokkasin jälleen sovituksia haluamaani suuntaan. Osa kappaleiden sovituksista päätyi nuoteille saakka. Joissain kappaleissa rakenteet ja sovitusratkaisut olivat joka kerta hiukan erilaisia, ne riippuivat soittajien soittohetkellä tekemistä valinnoista.

Kun tein sävellystilauksia, keskustelin molempien säveltäjien kanssa toiveistani ja ajatuksista kappaleiden suhteen. Kuvailin heille sitä, minkälaista materiaalia meillä oli jo tekeillä. Lisäksi puhuimme yleisesti konsertin sointimaailmasta sekä soittimista, jotka olivat käytössämme. Timo Alakotilalta toivoin polskaa, jossa olisi tilaa soololle. Puhetta oli myös esimerkiksi mikrointervalleista. Eero Grundströmiltä toivoin sekatahtilajeja ja Balkan-henkeä.

Tilaussävellyksien harjoittelemiseen jäänyt aika osoittautui hiukan liian lyhyeksi, sillä saimme kappaleet noin viikkoa sovittua myöhemmin. Siksi jouduimme soittamaan kappaleet nuoteista. Tämä vaikeutti hiukan yhteissoittoa; olimme kaikki vahvasti nuoteissa kiinni. Esitykset yleisön edessä vaikuttivat kuitenkin positiivisesti erityisesti tilaussävellyksiin, ja viimeiseen konserttiin mennessä kappaleet olivat kehittyneet ja vapautuneet suuresti.

Edellisistä, akustisista konserteista poiketen käytimme Viulutalkoot-konsertissa äänentoistoa. Tähän päädyttiin lähinnä oktaaviviulun vuoksi. Soittimen akustinen ääni ei olisi erottunut kolmen muun, vahvempiäänisen viulun joukosta. Kun päätös äänentoiston käytöstä oli tehty, vaikutti se myös jonkin verran kappaleiden sovitusratkaisuihin. Muutamaan kappaleeseen tehtiin sovitus, joka vaati tuekseen lisäkaikua äänentoistosta.

Viulutalkoot-konsertin suhteen kävi samoin kuin edellisen, Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kiria -konsertin kanssa. Jo harjoitusvaiheessa aavistin, että tulossa on hyvä konsertti. Kirjoitin konserttien jälkeen: ”Konsertit ja niistä saatu palaute oikeastaan ylittivät odotukseni. Tiesin kyllä jo prosessin loppuvaiheessa että nyt ollaan tekemässä jotain todella hienoa, mutta on silti ollut mahtavaa kuulla haltioituneita kommentteja. Lisäksi on ollut mukava kuulla, että ne asiat joita alunperinkin lähdin prosessissa hakemaan, toteutuivat konsertissa niin, että kuulijatkin ne tajusivat.” (Kleemola-Välimäki 2009b.)

Kuunteluesimerkki 58
Kiljanderin polska (trad. sov. Grundström) ja Raharinki (trad. sov. Kleemola), Viulutalkoot. Piia Kleemola: oktaaviviulu, Kukka Lehto: viulu, Emilia Lajunen ja Suvi Oskala: viisikielinen viulu.
Nuottiesimerkki 39
Kiljanderin kivenvilla. Eero Grundströmin sovitus kappaleesta.

sivu 2

Nuottiesimerkki 40
Raharinki. Polskan parhaita -kirja.
Nuottiesimerkki 41
Raharinki (trad. sov. Kleemola).
Videoesimerkki 6
Danse du barbieres (trad. sov. Kleemola-Lajunen-Lehto-Oskala), Viulutalkoot. Piia Kleemola ja Kukka Lehto: viulu, Emilia Lajunen ja Suvi Oskala: viisikielinen viulu.
Nuottiesimerkki 42
Danse du barbieres. Chris Woodin tekemä nuotti.



TAKAISIN ALKUUN