Suomeksi | In English

Sävelnimet ja oktaavialat

Sävelnimet

Sävelet on nimetty aakkosten mukaan ja angloamerikkalaisessa kielikulttuurissa sävelnimet ovatkin a, b, c, d, e, f ja g. Suomessa, Saksassa ja Skandinaviassa B:n tilalla on H, mikä johtuu siitä, että 1000 - 1500-luvuilla musiikissa yhdelle sävelnimelle hahmotettiin musiikissa kaksi sävelkorkeutta: pehmeä (b molle) että kova (b durum). Jälkimmäistä alettiin germaanisella kielialueella kutsua nimellä h (ks. kromaattiset merkit).

Lähtösävelenä käytetään yleisesti a:n sijasta säveltä c, joka on mainituista sävelistä rakennetun duuriasteikon perussävel. Sävelnimien nouseva asteittainen järjestys on siis: c d e f g a h. Näitä kutsutaan myös juurisäveliksi.

Oktaavin päässä toisistaan olevat sävelet kuulostavat samalta, joten on ollut luontevaa nimetä ne samoin. Ne on kuitenkin pystyttävä erottamaan toisistaan, ja siksi on keksitty nimeämistapoja eri oktaavialoissa oleville sävelille.
Suuren oktaavialan sävelet kirjoitetaan suurin kirjaimin: C D E...
Pienen oktaavialan sävelet kirjoitetaan pienin kirjaimin: c d e ...
Yksiviivaisen oktaavialan sävelet saavat yläindeksin 1 (esim. c1), kaksiviivaisessa käytetään kakkosta (c2), kolmiviivaisessa kolmosta (c3) jne.

Oktaavialat

Oktaavialat on esitelty alla olevassa nuottiesimerkissä. Pianon kolme alinta kosketinta ovat lähes aina subkontraoktaavin säveliä A2,B2 ja H2. Subkontraoktaavin C:n taajuus on teoreettisesti kuuloalueen alaraja, 16,3 Hz. Kuuloalueen yläraja alenee iän myötä, mutta kuriositeettina kerrottakoon, että es7 on hiukan alle 20 000 Hz.

Ilman indeksejä merkitään ainoastaan suuren ja pienen oktaavialan sävelet. Oktaavisiirtomerkkejä käytetään siksi, että sävelkorkeutta/sävelnimeä on vaikea hahmottaa, jos apuviivoja on useita. Apuviivoilla olevien nuottien varret kirjoitetaan yleensä nuottiviivaston keskimmäiseen viivaan saakka.

Oktaavialat nuottiviivastolla

Oktaavialoja merkitään myös muilla tavoin. MIDI-teknologiaan vakiintunut tapa on kirjoittaa kaikki sävelet isoin alkukirjaimin ja liittää oktaavialoihin niitä vastaavat numeroindeksit. Esim. säveltä c1 vastaa symboli C4, c on C3 ja kontraoktaavin C on C1. Subkontraoktaavi lähtee siis sävelestä C0. Joskus näkee jopa kuuloalueen ulkopuolelle kirjoitettuja ääniä C-1, jopa C-2.

Harmittavasti “keski-c” eli c1 on toisinaan merkitty C3:ksi, kun syntetoijan valmistaja on keksinyt nimetä sen “kolmanneksi c:ksi” klaviatuurin vasemmasta reunasta lukien.

Alunperin yläindeksit eivät olleet numeroita vaan nimenomaan viivoja, jotka kirjoitettiin sävelnimen ylä- tai alapuolelle, esim. e tarkoitti säveltä e1. Myöhemmin viivoista tehtiin pystysuoria ja ne kirjoitettiin indeksinä. Edelleen näkee tapaa kirjoittaa c3muodossa c´´´.

Oktaavialojen raja on ollut jo pitkään c:n kohdalla, mutta vielä renessanssiaikaansuuri vaihtui pieneksi a:n kohdalla (A B C D E F G a b c …).

Muusikolle on usein tarpeellista osata hahmottaa oktaavin etäisyys (3, 5 viivaa tai väliä) kirjoitettujen sävelten välillä. Alla olevassa kuviossa oktaavialat on esitetty päällekkäisinä oktaaveina.

Oktaavialat päällekkäin nuottiviivastolla

Alla olevassa nuottiesimerkissä on nimetty säveliä nuottiviivastolla. Saman niminen sävel on eri nuottiavaimilla (ks. klaavit) eri kohdassa nuottiviivastoa. G- ja F-klaavit ovat useimmin käytettyjä, joten ainakin ne täytyy jokaisen muusikon tuntea. Opettelemalla sävelnimet tersseittäin (FACEGHD) helpottuu esim. apuviivoilta lukeminen:

Sävelten nimet nuottiviivastolla