Suomeksi | In English

Sointujen funktionaalisuus jazzissa

Duuri- ja mollisävellajeihin perustuvaa tonaalista harmoniaa kutsutaan yleensä funktionaaliseksi. Sointujen tärkeimmät funktiot ovat subdominantti, dominantti ja toonika (S, D ja T). Niitä edustavat tavallisimmin sointuasteet II/IV, V ja I, mutta niitä voidaan myös korvata muilla asteilla. Tonaalista harmoniaa, jossa näitä pääfunktioita ei esiinny, kutsutaan puolestaan modaaliseksi harmoniaksi (modal harmony).

Miksi subdominantti on klassisessa musiikissa neljäs ja jazzissa toinen aste?

Tämä usein teoriatunneilla hämmennystä herättävä eroavaisuus näyttää päällisin puolin musiikkityylien väliseltä makukysymykseltä, mutta sille löytyy myös vankka yleispätevä selitys. Klassisen musiikin teorianopetus on lähtenyt perinteisesti kolmisointuharmoniasta, ja siinä IV - V - I kadenssi on S - D - T ilmiön arkkityyppi. Afroamerikkalainen populäärimusiikki ja jazz taas pohjautuvat lähtökohtaisesti nelisointuharmoniaan ja siinä sama S - D - T kadenssi on muodossa II - V -I. Olennaista tässä on subdominattisoinnun sisältämä sävellajin perussävel, joka dominanttisoinnussa siirtyy johtosäveleen ja siitä takaisin toonikasoinnun perussäveleen. Näin ollen kolmisointuharmoniassa ei toinen aste kelpaa subdominantin perusmuodoksi, koska siitä puuttuu tämä ratkaiseva sävel. Nelisointuharmoniassa taas voidaan valita kumpi aste tahansa, mutta toinen aste voittaa yleisyydessä neljännen, koska siinä pohjasävelliike on vahvempi (kts. yllä).

Subdominantit (IV ja IIm7) kolmi- ja nelisointuharmoniassa

Toisen asteen nelisoinnun itsenäisen aseman kehittyminen on mielenkiintoinen ilmiö sekä klassisen musiikin että jazzin historiassa. Romanttisessa musiikissa 1800-luvulla yleistynyttä subdominantin nelisointua kutsuttiin nimellä lisäsekstisointu (IV6 tai L6), myös yleisessä käännöksessä, jossa toisen asteen sävel oli bassossa. Sama historia ilmenee jazzissa siten, että vielä esimerkiksi Dizzy Gillespie ja Thelonius Monk kutsuivat mollisävellajin toisen asteen sointua neljännen asteen mollikuutossoinnuksi, jossa on kuutonen bassossa (esim. Fm6/D), nykykäytännön mukaisen puolidimisoinnun (Dm7b5) sijaan.

Vaihtoehtoiset dominantit

Seuraavassa esimerkissä nähdään kuinka viidennen asteen dominanttiseptimisointu ja sen kolme sijaissointua purkautuvat toonikakolmisointuun. Viidennen asteen dominanttia ja sen tritonuskorvausta Vs (s = substituutio) voidaan pitää yhtä vahvoina, koska molemmissa dominanttisoinnun terssin ja septimin välinen tritonusjännite purkautuu molemmin puolin kromaattisesti. Relatiivisissa (Vr) bVII ja VII asteen dominanttisoinnuissa tritonus purkautuu vain toiselta puolen kromaattisesti, mikä vähentää purkauksen vahvuutta. Niistä kuitenkin bVII aste on vahvempi, koska siinä tapahtuu dominanttisoinnulle kaikkein luonteenomaisin purkaus, eli septimijännitteen purkaus alaspäin. Relatiivisen purkauksen vastine klassisessa teoriassa on harhapurkaus, V - VI (duurisävellajissa) tai V - bVI (mollisävellajissa).

Pohjasävelen liikkeen vahvuus

Yllä oleva purkauksien vahvuusluokitus voidaan ulottaa käsittämään kaikki mahdolliset intervallit. Nuottiesimerkin kaikki liikkeet ovat joko kvartti- tai sekuntisuhteisia. Ne ovatkin yleisesti vahvempia kuin terssit, jotka voidaan luokitella heikkoihin (ei-kadensaalisiin) liikkeisiin. Seuraava taulukko kuvaa pohjasävelen liikettä. Ykköskategoria on kaikkein vahvin:

1. 4 ylös V7 p2 alas bII7 (Vs)
2. s2 ylös bVII7 (Vr) 4 alas IV
3. p2 ylös VII7 (Vr) s2 alas II

Taulukko sisältää myös nuottiesimerkistä puuttuneet kvartin ja suuren sekunnin alaspäin, jotka ovat siis vahvoja liikkeitä, mutteivät yleensä korvaa dominanttia. Neljäs ja toinen aste ovat tyypillisiä subdominanttitehon asteita ja niiltä suoraan toonikaan siirtymistä kutsutaan plagaaliseksi kadenssiksi.

Pohjasävelliikkeen vahvuusajattelua voidaan hyödyntää soinnutuksessa, osin jopa modaalisessa harmoniassa, jossa selkeitä subdominanti- ja dominanttitehoja ei esiinny. Lähes kaikessa länsimaisessa musiikissa yleispätevä ilmiö on musiikillisen fraasin aikana tapahtuva vahvuuden lisääntyminen loppua kohti, eli heikoin liike alussa ja vahvin liike (kadenssi) lopussa. Tätä periaatetta noudattava soinnutus koetaan yleensä musiikin rakennetta ja muotoa vahvistavana.