• Rytmi

• Aika-arvot
• Tahdin käsite
• Metriikan hahmottaminen
• Tahtiosoitukset
• Kolmimuunteisuus
• Tupletit
• Polymetrisyys
• Tempo

Tempo

Tempo (it. = 'aika') tarkoittaa musiikin esitysnopeutta. Säveltäjät ovat antaneet tarkkoja ohjeita säveltämänsä musiikin tempoksi vasta 1800-luvulta lähtien. Saksalainen keksijä ja kelloseppä Diederich Nicolaus Winkel (1777 – 1826) rakensi tiettävästi ensimmäisen metronomin v. 1814 ja näytti sitä ystävälleen J. N. Mälzelille, joka patentoi sen nimiinsä seuraavana vuonna.

Tempo määrää aika-arvojen todelliset kestot. Sama rytmihahmo voidaan kirjoittaa monella eri tavalla, esim.:

Numerot osoittavat metronomilukua. Se osoittaa iskujen määrän minuutissa ja lyhennetään usein myös M.M. (sanoista ’Metronom Mälzel') tai bpm, joka voi tarkoittaa sekä beat per minute (’iskua minuutissa’) että bars per minute (engl; ’tahtia minuutissa’), ja on siksi epämääräinen. Metronomiluku kirjoitetaan sävellyksen alkuun tahtiosoituksen yläpuolelle ja yleensä siinä on sama aika-arvo kuin tahtiosoituksen nimittäjässä.

Metronomiluku voidaan muuttaa kestoksi jakamalla luku 60 metronomiluvulla, jolloin saadaan aika-arvon kesto sekunteina. Nuottiesimerkissä tempo on 90 M.M., joten kunkin tahdin kesto on 1,5 sekuntia. (iskuyksikön kesto on 60/90 = 2/3 sekuntia). Tahdit ovat samankestoisia, koska aika-arvoja on jokaisessa kaksi ja niiden puoliintuessa myös aika-arvojen pituus puolittuu.

Voisi helposti ajatella, että lyhyet aika-arvot ovat myös kestoltaan lyhyitä ja hitaat aika-arvot vastaavasti pitkiä. Varsinkin romantiikan aikana oli kuitenkin hyvin tavallista kirjoittaa hidastempoinen sävellyksen osa nopeilla aika-arvoilla ja vastaavasti nopea osa käyttäen esim. alla breve-merkintää (esim. Beethoven: pianosonaatti op. 13, ”Pateettinen”).

Suurin osa musiikista voitaisiin kirjoittaa käyttäen vain muutamaa erilaista aika-arvoa poikkeuksellisine jakoineen. Merkinnälliseen ’ylenpalttisuuteen’ (aika-arvojahan on longasta 1/256 -nuottiin ja joskus jopa pidemmälle) vaikuttavat monet tekijät. Hiukan yleistäen voisi todeta, että vuosisatojen kuluessaon länsimaisessa taidemusiikissa edetty kohti lyhyempiä aika-arvoja. Kun renessanssimusiikissa 1/4-nuottikin oli harvinaisen nopea aika-arvo, niin 1900-luvun jälkipuoliskon taidemusiikissa se saattaa olla jo sävellyksen pisin. Rytmimusiikissa 1/4-nuotti on vakiintunut tyypillisimmäksii skuyksiköksi.

Esitysmerkinnöissä on satoja vuosia ollut käytössä italia myös tempo-ohjeiden antamiseen. Tutuimmille termeille on annettu allaolevassa luettelossa jokseenkin summittainen metronomiluku, jota ei pidä lukea ohjeena. Esitysohjeen suomennos kertookin yleensä enemmän kuin numeerinen arvo. Esimerkiksi tempot, Grave ja Largo (tempomerkinnät kirjoitetaan yleensä isolla alkukirjaimella) ovat yhtä hitaita, mutta esitystulkinta voi hyvinkin olla erilainen ‘raskaalle’ ja ‘leveälle’.

Jo heti keksimisestään lähtien metronomia on arvosteltu. Beethoven sanoi: "Metronomi on typerä laite, tempot täytyy tuntea!".

Digitaalisissa metronomeissa ja esim. sekvensseriohjelmissa on mahdollisuus valita tempoksi melkein mikä tahansa arvo (esim. väliltä 10- 500). Tempomerkintä voi sisältää jopa desimaaleja. Perinteisiä metronomeja tarkastellessa voidaan kuitenkin havaita, että numeeriset arvot ovat usein samat eri laitteissa (40 –208). Tempokäsitys näyttääkin olevan yhteydessä ihmisen omaan fysiologiaan, koska nuo ääriarvot ovat jokseenkin samat kuin sydämen lyöntitiheydellä.
Aluksi arvot lisääntyvät vain kahden välein: 40, 42, 44 jne. Suuremmilla luvuilla väli pitenee kolmeen, neljään ja lopulta kahdeksaan. Peräkkäisten lukujen suhde pysyy tästä syystä jokseenkin samana. Seuraavaksi suurempi arvo on 3,4 - 5 % suurempi, mistä voidaan ainakin olettaa, että tätä suhdetta pienempiä tempomuutoksia on vaikea havaita.

Koska hitaimman ja nopeimman metronomiluvun suhde on yli viisinkertainen, voidaan sama musiikki hahmottaa useillakin eri tempoilla. Esim. nopeissa (merimies)valsseissa neljäsosanuotin tempo on tyypillisesti 180 iskua minuutissa. Tahdin tempoon tuolloin 60 M.M. ja se voidaan hahmottaa iskuyksikkönä. Tasajakoisessa musiikissa hahmotustapoja on useampia: esim. cha-cha voidaan hahmottaa tempoilla 240, 120 tai 60 riippuen siitä valitaanko iskuyksiköksi tahti vai jokin aika-arvoista. Mitään ‘oikeaa’ hahmotustapaa ei aina ole olemassa, on vain erilaisia tulkintoja saman sävelmän temposta. On kuitenkin huomattava, että tempon hahmottamisella on yhteys esityskäytäntöön: tempon puolittaminen (hahmottaminen esim. alla brevenä 4/4:n sijaan) muuttaa sävellyksen tulkinnan tyypillisesti legatomaisemmaksi ja rauhallisemmaksi.

Jazzissa ovat vakiintuneet jokseenkin seuraavat tempomääreet:

Alla joitakin seuratanssi- ja muita tempoja. Kyseessä on 1/4-nuotin tyypillinen tempo, mutta nopeimmat näistä kirjoitetaankin yleensä alla breve, jolloin musiikillinen tempo on puolet mainitusta lukuarvosta. Joissakin tanssirytmeissä tempot voivat vaihdella hyvinkin paljon, esim. bossa novan tempo voi olla välillä n. 100 - 180.

Tempojen ja tuplettien matematiikkaa

Alla olevassa taulukossa on muutamia tyypillisimpiä tupletteja ja joitakin tempomerkintöjä. Taulukon avulla voidaan tarkastella mikä on tupletin osien tempo suhteessa alkuperäiseen tempoon.

Tempomerkinnässä 60 M.M. kvartolin tempo on 80 ja triolin 90, mistä voidaan päätellä myös se, että triolion kvartolia ”nopeampi” suhteessa 9:8.

Partituurissa tempo saattaa vaihtua hyvin usein ja uuden tempon miettiminen alkaa kapellimestarilla jo tahteja aikaisemmin. Kun tempo vaihtuu esim. M.M. 96:sta M.M. 144:een, voi uuden tempon miettiä alkuperäisen tempon trioleina.

Tempoja voi ennakoida myös muuttamalla mielessään iskuyksikön pituutta. Jos iskuyksikön 1/4 tempo on 120, niin 1/16-nuotin tempo on 480. Tästä voidaan johtaa muitakin tempoja:

Jotkut ihmiset pystyvät muistamaan tempoja hyvin tarkasti. Tätä ominaisuutta kutsutaan hyväksi (joskus jopa "absoluuttiseksi") tempokorvaksi. Ominaisuus on erityisen tärkeä esim. kapellimestareilla ja lyömäsoittajilla. Henkilöt, joilla on hyvä tempokorva, pyrkivät myös pitämään saman tempon, jos sellainen sävellykseen kuuluu. Soitettaessa tempo pyrkii useammin hitaasti nousemaan ("kiilaamaan") kuin laskemaan ("sleepaamaan"), ellei soittajien joukossa ole hyvän tempokorvan omaavia muusikoita. Hyvä tempokorva on todennäköisesti osa musiikillista muistia ja samalla tavalla liukuva käsite kuin absoluuttinen sävelkorva. Monet musiikin ammattilaiset nähdessään metronomimerkinnän muistelevatkin jotain tuntemaansa sävelmää, jossa on sama tempo: esim. suomalaisen tangon tempoon jotakuinkin sama kuin "tempo Allegro" (M.M. = 120 - 132).