Suomeksi | In English

Modulaatiot

Sävellajin vaihdosta kutsutaan nimellä modulaatio. Käsite "Sävellajin vaihtuminen" on eräänlainen liukuma, jonka alkupäässä on välidominantti ("häivähdys toisesta sävellajista") ja loppupäässä itse modulaatio, jossa kokemuksellinen toonikasävel on vaihtunut. Näiden käsitteiden välissä on käytetty mm. termiä "sävellajipoikkeama" silloin kun sävellajin vaihdoksen kesto on lyhyehkö. Termien "välidominantti" - "poikkeama" - "modulaatio" määrittely ja keskinäinen rajanveto on ollut toisinaan hyvin ongelmallista.

Perinteisen musiikinteorian mukaan modulaatio on jaettu myös alatyyppeihin:
1. Diatonisessa modulaatiossa siirrytään sävellajista toiseen vaihdossoinnun (engl. "pivot chord") kautta. Esimerkiksi C-duurista D-duuriin moduloitaessa voi yhteisenä sointuna voi olla e-mollisointu, joka on D-duurin toinen ja C-duurin kolmas aste. Vaihdossointu onkin usein uuden sävellajin predominantti.
2. Kromaattisessa modulaatiossa jokin lähtösävellajin sävelistä muuttuu kromaattisesti niin, että se kuuluu uuteen sävellajiin.
3. Enharmonisessa modulaatiossa osa soinnun sävelistä tulkitaan enharmonisesti uudelleen, esim. vähennetty nelisointu voi symmetrisyytensä takia olla välidominanttina useissa sävellajeissa.
4. Modulaatio voi myös tapahtua äkillisesti ilman mitään sidossointuja ("äkkimodulaatio").

Tyyppijako perustuu ennen muuta notaatioon: välidominantin kautta tapahtuva modulointi on usein kromaattinen, koska siinä asteikon kantasäveliä muunnetaan (toisaalta napolilaisen sekstisoinnun kautta tapahtuvaa modulaatiota on pidetty diatonisena). Enharmoninenkin eroaa muista tyypeistä nimenomaan kirjoitusasunsa kautta. Muunnossävellajiin siirtymistä (esim. C-duurista c-molliin) ei pidetä modulaationa, koska toonika ei vaihdu.

Diatonisessa modulaatiossa yhden vaihdossoinnun määrittely on kyseenalaista, jos monet peräkkäiset soinnut ovat sävellajeille yhteisiä. Alla oleva Mozart-katkelma moduloi D-duurista A-duuriin. Vaikka loppuosan soinnut voidaan analysoida molemmissa sävellajeissa ei perinteinen sointuanalyysi D-duurissa ole mielekäs V kvarttisekstisoinnun takia. Kadenssin voi silti kuulla sekä "sulkevana" kokolopukkeena ( -> I) että "avoimeksi jättävänä" puolilopukkeena ( -> V). Kuulohavaintoon perustuva modulaatio saattaakin olla hyvin subjektiivista.

Tonikisaatio

Nykyään on yleistymässä nimitys tonikisaatio (engl. tonicization; käytetään myös nimityksiä toonikoituminen ja tonikalisaatio, saks. Tonikalisierung) kun tarkoitetaan ilmiötä, jossa jokin sävellajin aste hahmottuu toonikaksi. Tonikisaatio voisi jopa korvata koko modulaatiokäsitteen, koska laajasti käsitettynä se kattaa sekä tietynlaiset välidominantit (lyhytkestoinen toonikoituminen) että itse modulaation.

Mozartin jousikvarteton (K 160/II) alussa F7 purkautuu B-duurisointuun eli B tonikisoituu (tai toonikoituu). Toisessa tahdissa V7 - I -kulku on As-duurissa, mutta varsinaisesti pääsävellaji hahmottuu vasta tahdin 6 alussa. Perinteisen sointuanalyysin mukaan kyse on sävellyksestä, joka alkaa välidominanttiketjulla, koska nuottikuvasta voi nähdä, että kyse on As-duurisävellajista.

W. A. Mozart: jousikvartetto K160 II osa

Kun C-duuriasteikon 4. aste toistuvasti korotetaan niin G-duurisävellaji alkaa hahmottua. Vastaavasti johtosävelen h alentaminen b:ksi vie kohti F-duuria. Mitä enemmän sävellajeilla on keskenään yhteisiä säveliä sen läheisempiä ne ovat ja sitä helpompaa on myös tonikisaatio. Jo barokista alkaen tonikisaatiot esim. kvinttiä ylemmäksi (duurisävellajeissa) tai rinnakkaissävellajiin (mollisävellajeissa) ovat olleet yleisiä. Alla Mozartin pianosonaatin KV 545 I osan kehittelyjakson alku, jossa tonikisoituu ensin g-molli ja sen jälkeen d-molli. Nuolin on osoitettu tonikisaation kannalta merkitykselliset sävelet.

Sävellajituntu voi vaihtua yksiäänisessäkin melodiassa: