Suomeksi | In English

Reaalisointumerkintä

Yleisin kansainvälinen sointujen merkintätapa populaarimusiikissa on sointujen kirjainmerkintä eli ns. reaalisointumerkintä (”kitarasointumerkintä”). Sointu osoitetaan sen pohjasävelen mukaisella kirjaimella, jonka jälkeen tulevat pohjasävelestä laskettavaa intervallia osoittavat numerot ym. indeksit, esim. kromaattiset merkit.

Sointusymbolit merkitään usein englanninkielisen sävelnimistön mukaisesti (merkintä B tarkoittaa siis H-duurisointua, Bm taas h-mollisointua). Monissa maissa käytetään kuitenkin ainakin toistaiseksi myös maan omaa sävelnimistöä, esim. Italiassa ja Espanjassa sointumerkintää C7 vastaa ”Do7”.

Myös Suomessa on omaksuttu mm. erilaisiin laulukirjoihin tapa, joka tukee perinteistä sävelnimistöämme. Mahdollisten virhetulkintojen minimoimiseksi on otettu käyttöön ns. ”vyö + henkselit -periaate” eli sävel h merkitään pohjasävelmerkinnässä ”H”, mutta sävel b merkitäänkin ”Bb”, eli merkintää ”B” ei käytetä lainkaan.

Pohjasävelmerkinnässä ei ole vakiintunutta standardia, vaikka sitä onkin yritetty. Tästä huolimatta kouliintunut muusikko tulkitsee merkinnät yleensä oikein. Osittain syynä on populaarimusiikin harmonioiden tietynlainen kaavamaisuus. Esim. numeroindeksien koko voi olla sama kuin edeltävän kirjaimen (esim. G7). Sivun lopussa olevassa nuottiesimerkissä indeksit ovat kirjainta pienemmällä kirjasinkoolla.

Sointumerkkien realisointi eli toteutustapa vaihtelee riippuen musiikkityylistä, käytettävistä instrumenteista, esittäjistä ja jopa itse tilanteesta. Alla oleva teksti on tarkoitettu paitsi sointumerkkien ymmärtämistä helpottamaan myös sointumerkkejä musiikkia tehdessään kirjoittaville, jotta merkintätavoissa päästäisiin vähitellen yhdenmukaisuuteen.

Sointumerkkien ryhmittelystä

Etenkin jazz- ja viihdemusiikissa esiintyy usein funktionaalinen sointukulku ”…II - V - I”, joten ryhmittelyn periaatteena on nuottiesimerkissäkin jako ”toonika-”, ”subdominantti-” ja ”dominantti-” sointuihin. Ensimmäinen ryhmä (”I”-soinnut) ovat sellaisia, joiden merkintätapa edustaa tyypillistä sävellajin 1. asteen sointua tai ns. ”välitoonikaa”. Toisessa ryhmässä ovat (väli)dominanttisointua valmistavat soinnut. Neljäntenä ryhmänä ovat käytännön syistä ”muut soinnut”, vaikka erilaiset jazzin teoriakirjat pyrkivät ryhmittelemään nämäkin monin eri tavoin.

Tekstissä oleva numerointi noudattaa lopussa olevan nuottiesimerkin tahtien numerointia. Nuotteihin on merkitty yleensä vain yksi vaihtoehto, tekstissä niitä tuodaan esille useampia.

On huomattava, että nuottikuva esittää soinnun varsin kaavamaisesti. Oleellista soinnussa ovat itse sävelet, niiden rekisterillinen sijoittelu on yleensä vapaata alinta säveltä lukuun ottamatta.

Sointujen realisoiminen instrumentilla tapahtuukin yleensä tiettyjen äänenkuljetukseen liittyvien periaatteiden mukaan, jolloin sävelet voivat sijaita useissa eri oktaavialoissa ja osa niistä voidaan jättää jopa pois. Lisäksi esim. jazzissa on hyvin tavallista realisoida esim. G7-sointu mitä moninaisimmin tavoin (G7alt, G13#11 jne.). Taulukko ei siis kerro sointumerkkien toteutustapaa, ainoastaan tietynlaisen abstraktion. Tekstiin on sisällytetty itse sointumerkinnän selvennyksen lisäksi muutakin ”sointutietoutta”, joka saattaa olla hyödyksi opeteltaessa ymmärtämään harmonioiden rakennetta tonaalisessa musiikissa.

Reaalisointumerkit