Suomeksi | In English

Nelisoinnut

Kun kolmisoinnun yläpuolelle lisätään yksi terssi saadaan aikaan nelisointu, jota kutsutaan yleisesti myös septimisoinnuksi, koska alimman ja ylimmän sävelen välinen intervalli on septimi. Nelisointujen symbolina on yläindeksinä oleva numero 7.

Toisinaan erotellaan nelisointutyypit sen mukaan minkälaisia kolmisointuja ja septimejä on käytetty. Merkintä ds7 (duurisuurseptimisointu) tarkoittaa sointua, jossa duurisoinnun lisäksi on alimmasta sävelestä lukien s7. Vastaavasti vp7 viittaa sointuun, jossa vähennetyn kolmisoinnun lisäksi on p7.

Mollisävellajissa erityyppisten sointujen kirjo on rikkaampi kuin duurissa. Mukana ovat myös mollisuurseptimisointu (ms7) I asteella ja vähennetty septimisointu (vv7) VII asteella.

Nelisoinnut duurissa

Nelisoinnut mollissa

Harvinaisempia muotoja mollissa

Alla sointutyyppien nimitykset ja niitä vastaavat lyhenteet sekä nuottiesimerkistä johdetut reaalisointumerkinnät. Muutkin terssirakenteet, esim. "ylinouseva suurseptimisointu" mollin III asteella ovat mahdollisia, mutta harvinaisia.

duurisuurseptimisointu ds7 Cmaj7
duuripienseptimisointu dp7 G7
mollisuurseptimisointu ms7 Cmmaj7
mollipienseptimisointu mp7 Am7
vähennetty pienseptimisointu vp7 Dm75 tai DØ7
vähennetty septimisointu vv7 Hdim7 eli H °7 (tai Bdim7 ja B°7)

Vähennettyä pienseptimisointua kutsutaan yleiskielessä "molliseiskamiinusvitoseksi", vaikka kyse ei ole mollisoinnusta vaan vähennetystä kolmisoinnusta, johon on lisätty pieni septimi. Nimitys "puolidimi" on parempi, koska termi "dimi" tarkoittaa yleensä vähennettyä septimisointua (se voi tarkoittaa myös vähennettyä kolmisointua). Soinnut erottaa toisistaan se, että jälkimmäisessä myös septimi on vähennetty.

Nelisointujen käännökset sointuastemerkinnässä

Kun kolmisoinnun lisäksi harmoniassa on mukana bassosta lukien septimi, sointu merkitään yläindeksillä 7 ja syntyneestä nelisoinnusta käytetään nimitystä septimisointu.

Sointuindeksit perustuvat barokkimusiikin ns. kenraalibassomerkintään, jossa soinnut ilmaistiin basson sävelen yhteyteen liitetyllä numerolla. Numerot osoittivat mitä intervalleja bassosta ylöspäin on harmoniassa mukana.

Moniäänistä homofonista musiikkia pystyttiin kirjoittamaan nopeasti kun melodian ja bassolinjan lisäksi tarvittiin vain muutama numero. Cembalistin tehtäväksi jäi numeroinnin realisointi, joka suurelta osin perustui myös muusikon ammattitaitoon ja improvisointiin.

Neliääniseen sointuun kuuluu bassosta lukien kolme intervallia, mutta merkintätapa vakiintui pian vain tiettyjä intervalleja koskeviksi.

Kun alimmasta sävelestä (eli bassosta) lukien soinnussa ovat intervallit 5 ja 6, on sointu nimeltään kvinttisekstisointu. Intervalleista suurempi osoittaa sen sävelen, jonka mukaan astemerkinnän roomalainen numero määräytyy. Alla olevan nuottiesimerkin jokainen sointu on II asteen sointu, jos sävellaji on C-duuri.

Terssikvarttisoinnussa ovat bassosta lukien ovat mukana intervallit 3 ja 4.
Sekuntisoinnussa taas sekunti-intervalli.

Vielä pitkälle 1800-luvulle saakka säveltäjät ja muusikot hahmottivat harmonioita yllä mainitun kenraalibassomerkinnän mukaan, koska basson sävel koettiin harmonian määräävimpänä sävelenä. Vasta myöhemmin on tullut tavaksi hahmottaa soinnut tietyn sointuasteen käännöksinä silloin kun niissä on samannimiset sävelet. Tässä hahmotustavassa sävelistä muodostetaan ns. terssipino ja käännös määräytyy sen mukaan mikä terssipinon sävelistä on soinnussa alimpana (bassossa).

kääntämätön nelisointu: septimisointu
nelisoinnun terssikäännös: kvinttisekstisointu
nelisoinnun kvinttikäännös: terssikvarttisointu
nelisoinnun septimikäännös: sekuntisointu

Perinteinen hahmotustapa vaatii monta vaihetta: ensin muodostetaan terssipino ja sitten tarkastellaan mikä intervallisuhde pinon alimmalla sävelellä on soinnun todelliseen pohjasäveleen, eli mikä käännös on kyseessä. Vaikka menetelmä on monivaiheinen, se on yleisesti käytössä.

Alla olevassa animaatiossa on joitain tapoja, joilla terssipino voidaan haluttaessa muodostaa.

Kaksi päällekkäistä terssiä muodostaa kvinttikehyksen. Kun kvintit asetetaan lomittain toisiinsa nähden saadaan terssipino. Näin ollen riittää, että hahmottaa soinnusta kvintin (tai kvartin) ja sijoittaa väliin jäävät sävelet (terssit) tuohon kehykseen (tahdit 1 - 4). Vastaavasti terssit ja septimit voivat olla osa nelisointua (tahdit 5 - 8). Sama sointu voi kahdella nuottiviivastolla muodostaa keskenään hyvinkin erilaisia intervallikoosteita (tahdit 9 - 12).

Pohjasävel eli soinnun juuri on kääntämättömän soinnun alin sävel (termi juurisävel taas tarkoittaa yleisesti sävelnimiä c, d, e, f jne.). Sointukäännöksissä se intervalli, joka on ylimpänä sointuindeksissä osoittaa soinnun (todellisen) pohjasävelen.

Alkuperäinen hahmotustapa saattaa tuntua vieraalta, jos on jo tottunut ajattelemaan kaikki harmoniat terssipinoina. Sen etuna on kuitenkin se, että soinnun tunnistamiseen riittää enintään kolmen intervallin nimeäminen. Usein yksikin intervalli (lihavoidut numerot alla) riittää soinnun pohjasävelen - eli samalla sointuasteen - tunnistamiseen:

septimisoinnussa ovat intervallit 3, 5 ja 7
kvinttisekstisoinnussa 3, 5 ja 6
terssikvarttisoinnussa 3, 4 ja 6
sekuntisoinnussa 2, 4 ja 6

Vallitsevaa harmoniakäsitystä on tavallaan jäykistänyt se, että ns. terssipinoajattelu aikoinaan keksittiin. Vasta 1900-luvun taidemusiikissa harmonioita osattiin hahmottaa muullakin tavoin kuin päällekkäisinä tersseinä.

Nelisointujen lisäsävelet jazzissa

Jazzissa funktionaalinen harmonia perustuu yleensä nelisointuihin. Soinnun funktio määräytyy terssin ja septimin mukaan:

  • pieni terssi ja pieni septimi: subdominantti,
  • suuri terssi ja pieni septimi: dominantti,
  • suuri septimi: toonika (molli tai duuri).
Soinnun kvintillä ei ole vaikutusta funktioon. Toonikasoinnussa neljäs sävel voi olla myös seksti suuren septimin sijaan. Tämä onkin historiallisesti perinteisempi muoto (ja vähemmän dissonoiva). Huomaa että myös mollin toonikasoinnussa seksti on aina suuri. Tätä rytmimusiikin sekstisointua ("kuutonen" tai "mollikuutonen") ei tule sekoittaa klassisen teorian sekstisointuun, jolla tarkoitetaan kolmisoinnun terssikäännöstä.

Nelisointua voi laajentaa lisäsävelillä. Näitä ovat 9, 11 ja 13. Lisäsävelet vaikuttavat ainoastaan soinnun väriin, eivät funktioon. Lisäsäveliä voidaan myös muuntaa, samoin kuin soinnun kvinttiä. Kaikkein eniten muunnosmahdollisuuksia on dominanttisoinnussa, jossa sekä 5 (=#11), #5, 9 ja #9 ovat mahdollisia. Kätevä sääntö "kiellettyjen" lisäsävelten muistamiseksi on pienen noonin (tai ylinousevan oktaavin) välttäminen. Ainoana poikkeuksen muodostaa dominattiseptimisoinnussa usein käytetty 9-sävel (purkautuu toonikasoinnun kvinttiin). Näin esim. m75-soinnussa voidaan käyttää vain suurta noonia ("muuntamaton ysi"), duuri- ja dominanttisoinnussa vain #11 säveltä jne.

Esimerkkejä nelisoinnuista lisä- ja muunnesävelineen:

Sointumerkkikäytännössä ovat yleensä voimassa seuraavat säännöt:

  • pientä septimiä ei tarvitse merkitä, jos merkitään suoraan septimiä suurempi lisäsävel, (pohjasävelel + lisäsävel, esim E9)
  • pieni septimi on kuitenkin merkittävä, jos lisäsävel on muunnettu, esim. C79
  • yleisiä symboleja: Cmaj7=CD, Cm7=C-7, Cdim=C°, Cm75=CØ