Suomeksi | In English

Sointujen merkitsemistavoista

Yleisimmät käytössä olevat sointujen merkitsemiseen tarkoitetut symbolijärjestelmät

Kenraalibassomerkintä (n. 1590 - )

Pohjautuu (alkuperäiselle) tonaaliselle ajattelulle, jossa melodia jabasso muodostavat harmonisen rungon. Konsonovia intervalleja (3, 5, 6 ja 8 bassosta lukien) lisättiin niiden välille tarpeen mukaan. Yksinkertaisissa laulusäestyksissä taitava soittaja osasi soittaa nämä ns.väliäänet ilman numerointiakin, mutta harmonisesti vivahteikkaammissa sävellyksissä intervallisuhde bassoon oli merkittävä erikseen. Merkinnän ‘6’ sanotaan nykyään merkitsevän ‘sekstisointua’, mutta ajan muusikot ajattelivat sen intervallisuhteena (“seksti kvintin sijasta”). Terssirakenteisiin pohjautuva soinnullinen ajattelu syntyi vasta myöhemmin.

Sointuastemerkintä (n. 1725 -)

J.P. Rameaun teoksessa Traité de l’harmonie esittelemä järjestelmä, jossa kullekin asteelle rakennetaan tersseistä muodostuva harmonia (kaksi päällekkäistä muodostaa kolmisoinnun, kolme päällekkäistä nelisoinnun jne.). Historian kannalta merkitsevää on esim. se, että samat sävelet (esim. c, e, g) sisältävä harmonia tulkitaan samaksi soinnuksi. Näin esim. kvarttisekstisointu nähdään sointuastemerkinnässä pelkkänä sointukäännöksenä, vaikka tuona aikana se ilmaisi esim. kadenssisa kaksoispidätystä (6 - 5 ja 4 - 3). Sointuastemerkintä on ainakin toistaiseksi kansainvälisesti yleisin tapa klassis-tonaalisen kauden musiikin analyysissä.

Funktiomerkintä (n. 1895 -)

Funktio-opin pohjana on sointuastemerkintä. Se koettiin 1800-luvun lopulla mekaanisuudessaan vajavaiseksi ja sen sijaan tavoiteltiin sointujen ‘luonnetta’ kuvaavaa järjestelmää. H. Riemannin ym. kehittämät useat hyvinkin erilaiset merkintätavat sisältävät yhteisenä periaatteenaan kolmen ns. pääfunktion idean. Toonikakolmisointu (T) edustaa tonaalista keskusta, johon sävellys päättyy. Toonikan yläkvintti (dominanttisointu,D) ja alakvintti (subdominanttisointu, S) edustavat muita ‘funktioita’ ja kaikki muut harmoniat edustavat (ainakin teoriassa) jotakin näistä kolmesta.Funktionaalisen ajattelun ongelmana onkin tulkinnanvaraisuus määriteltäessä sointuja johonkin näistä kolmesta ryhmästä. Koska vähennetyt nelisoinnut tulkitaan funktioteoriassa dominanttinoonisoinnun vajaamuodoiksi, on niidenkin merkintä usein hankalaa.

Pohjasävelmerkintä eli reaalisointumerkintä (1900-luvun alku)

Merkintä on käytössä lähes pelkästään jazzissa ja populaarimusiikissa. Perustana on tässäkin sointuajattelu; soinnut merkitään pohjasävelen nimen mukaan kirjaimella tavallisesti engalnninkielisen sävelnimistön mukaisesti (merkintä B tarkoittaa siis H-duurisointua, Bm taas h-mollisointua). Laajemmat sointumuodot osoitetaan numeraalisesti intervallin mukaan (9 on nooni jne.) ja sointujen kromaattiset muunnokset plus- tai miinusmerkillä (nykyään tosin kromaattiset merkit ovat yleistyneet). Merkintä on käytännöllinen vaikka sillä onkin lukemattomia muunnoksia. Toisaalta sillä ei voida osoittaa selvästi sävellajin sisäisiä tonaalisia (oikeastaan funktionaalisia) suhteita, mistä syystä jazzmuusikot käyttävät näitä osoittaakseen esim. astemerkintöjä (esim. Em - A7 - D on yhtä kuin II - V - I -kulku D:lle).

Joukkoluokkamerkintä (1900-luvun loppu)

Varsinkin atonaalisen musiikin tarkasteluun sovelletaan merkintätapaa, jolla voidaan kuvata mitä tahansa tasavireisiä sävelryhmiä (sointuja, asteikkoja ym.). Sävelet (oikeammin sävelluokat) muutetaan ensin numeronotaatioksi (c = 0, cis = des = 1, d = 2 jne.), minkä jälkeen ne järjestetään ns. primaarimuotoon ’mahdollisimman tiiviiksi kimpuksi’.

Kullakin primaarimuodolla on vastineensa koodijärjestelmässä, jossa on kaiken kaikkiaan vain 352 eri sointua. Se on huomattavan vähän verrattuna esim. siihen, että erilaisia 12 sävelestä saatavia sävelrivejä on peräti 479 001 600 tai että normaalista 88-koskettimisesta pianosta voidaan saada erilaisia mahdollisia sävelkombinaatioita n. 309 kvadriljoonaa (3,0926*1024)

Koodijärjestelmän (joukkoluokan eli ns. Forte-luokan) ensimmäinen numero ilmaisee sävelten määrän (ks. seuraava nuottiesimerkki). Duuri- ja mollisointu edustavat molemmat joukkoluokkaa 3 - 11 kun taas 3 - 1 tarkoittaa kolmea mitä tahansa peräkkäistä sävelluokkaa missä tahansa oktaavialassa. Joukkoluokalle 5-16 voidaan löytää vastine terssipinoajatteluun pohjautuvassa sointuluokituksessa, jos sävelet on esitetty tietyssä järjestyksessä.

Kenraalibassomerkinnässä numerot osoittavat sointusävelten intervallisuhteet bassoon, varsinkin jos ne poikkeavat "oletusarvoista" 3, 5 ja 8 (ne merkitään kuitenkin esim. pidätyksen jälkeen). Numerointi ei vastaa sävelten todellista järjestystä vaan pienenee aina ylhäältä alas. Soinnun kromaattiset muunnokset osoitetaan vastaavalla kromaattisella merkillä.

Kenraalibassomerkinnät nuottiesimerkissä

Alla sama sointukulku terssipinoajatteluun pohjautuvilla merkintätavoilla.Ylimpänä reaalisointumerkintä, keskellä sointuastemerkintä ja alinna funktionaalinen merkintä.

Terssipinoon perustuva sointumerkintä nuottiesimerkissä

Sävelluokkamerkintä nuottiesimerkissä