Suomeksi | In English

Heksakordit

Koska käsitteet duuri- ja molliasteikko ovat olleet olemassa jo satoja vuosia, tuntuu jokseenkin vieraalta kuvitella, että asteikko voisi koostua vain neljästä tai kuudesta peräkkäisestä sävelaskelesta ja että käytettävissä olevia säveliä olisi vain rajallinen määrä.

Keskiajalta renessanssiin saakka teoreetikot ja säveltäjät hahmottivat musiikkia kuusisävelisissä heksakordeissa. Jos sävelmän ambitus (laajuus) oli sekstiä suurempi, niin vaihdettiin toiseen heksakordiin. Heksakordit pitivät sisällään aina saman diatonisen asteikkorakenteen: T T S T T. Hahmo on symmetrinen - sama lopusta alkuun. Tuota ominaisuutta käytettiin mm. polyfonisessa musiikissa hyväksi.

Heksakordiopin laatijana pidetään edelleen munkki Guido Arezzolaista (n. 995 - 1050), mutta todennäköisesti järjestelmä kehittyi vasta 1200-luvulla Guidon ajatusten innoittamana. Guido liitti tavut ut, re, mi jne. (hymnistä Ut queant laxis) sävelnimiin, jolloin hänen oppilaansa helpommin hahmottivat puolisävelaskelen sijainnin. Heksakordeja oli alunperin kolme erilaista: h. durum, h. molle ja h. naturale:

Heksakordit

Heksakordit
  1. Sama heksakordi toistuu oktaavin välein
  2. A:n alapuolella käytettiin kreikkalaista (isoa) gamma-kirjainta, jotta heksakordi olisi täydellinen. Sävelen täydellinen nimi oli Gamma Ut, seuraavan A re, sitten B mi jne. Sävelnimet on esitelty kootusti taulukossa sivun lopussa.
  3. Sävel C (nyk. pieni c) oli nimeltään C fa ut. Siitä eteenpäin nimet sisälsivät siis useampia tavuja (D sol re, E la mi, F fa ut jne.).
  4. Hexachordum mollessa oli sävel balennusmerkki (b fa), mutta hexachordum durumissa bpalautusmerkki (b mi). H-kirjainta muistuttavasta symbolista ovat muodostuneet sekä sävelnimi h että kromaattiset merkit palautusmerkki - ja #.

Puolisävelaskelen sijainti (mi-fa) oli heksakordiajattelussa keskeistä. Hexachordum mollessa on b (b rotundum, pyöreä ja pehmeä b), hexachordum durumissa taas h (b quadrum, neliömäinen ja kova). Kuorolaulajan oli pääteltävä missä heksakordissa kulloinkin liikuttiin. Esim. lauletaanko sävelkulussa f-g-a-h viimeinen sävel durumin mukaisena "mi"-tavulla vai "b" mollen mukaisella "fa"-tavulla. Siirtymistä heksakordista toiseen kutsuttiin mutaatioksi. Säveltavu "mi" oli usein kadenssin johtosävel kuten esimerkistäkin voidaan havaita:

Nuottiesimerkki heksakordeista

Kun sävelteoksissa alkoi esiintyä muutakin kromatiikkaa kuin pelkästään h/b-vaihtelua tarvittiin heksakordeja lisää. Mi- ja fa- tavut voitiin liittää muihinkin säveliin. Esim. sävelestä D alkava heksakordi saa aikaan, että "mi" onkin sävel fis. Onkin huomattava, että kromatiikka syntyi alunperin diatonisuuden laajentumana. Vielä 1500-luvulla oli hyvin harvinaista, että sävelteoksessa olisi ollut muita kromaattisesti muunnettuja säveliä kuin fis, cis, gis, es ja b. 1600-luvun kuluessa heksakordiajattelusta vähitellen luovuttiin.

Taulukossa Guidon sävelnimet kootusti.

sävelnimi nimitys
ee la
dd la sol
cc sol fa
bbpalautusmerkki mi
bbalennusmerkki fa
aa la mi re
gg sol re ut
f fa ut
e la mi
d la sol re
c sol fa ut
bpalautusmerkki mi
balennusmerkki fa
a la mi re
g sol re ut
F fa ut
E la mi
D sol re
C fa ut
B mi
A re
ut ut

Termiä heksakordi käytetään nykyään myös laajemmassa merkityksessä mistä tahansa kuuden sävelen ryhmästä (esim. joukkoteoriassa).