• Sävellajit

• Sävellaji ja asteikko
• Tonaaliset asteet ja niiden tendenssit
• Intervallit
• Konsonanssi ja dissonanssi
• Hajasävelet
• Kvinttijärjestys
• Etumerkinnät

Tonaaliset asteet ja niiden tendenssit

Tonaaliset asteet muodostavat hierarkian, jossa tärkeimmällä sijalla on toonika, sävellajin perussävel. Näihin päiviin asti on konservatorio-opetuksessa ollut vallitsevana Hugo Riemannin 1800-luvulla kehittelemä funktio-opillinen malli, jossa asteet 1., 4. ja 5. (toonika, subdominantti ja dominantti) ovat keskeisiä.

Tonaalinen hierarkia voidaan nähdä toisinkin; tietyt sävellajin asteet ovat erityisasemassa muihin nähden. Nykyään vallitsevassa tonaalisuuden hahmottamisen mallissa toonika nähdään hierarkisesti vakaimpana. Vakaita ovat myös muut peruskolmisoinnun sävelet. Aktiivisia ovat muut sävellajin asteet ja erittäin aktiivisia kaikki muunnesävelet.

Nuottiesimerkissä on puolinuotein ilmaistu vakaat asteet duuri- ja mollisävellajissa. Aktiiviset asteet on merkitty neljäsosanuotein. Sävelmien melodinen runko hakeutuu usein aktiivisilta säveliltä kohti lähimpää vakaata astetta. On esim. hyvin tavallista, että sävelmät loppuvat joko - tai - . Asteet on tapana merkitä ”hattupäisin” numeroin erotukseksi esim. intervallinumeroista.

Kirjaimet T ja S tarkoittavat tonusta (kokosävelaskel) ja semitonusta(puolisäveaskel). Asteiden välillä puolisävelaskelsuhdekoetaan voimakkaampana kuin kokosävelaskelsuhde. Usein puhutaankin säveltentendensseistä tai tendenssisävelistä, millä tarkoitetaan sävelen pyrkimystä edetä johonkin. Tunnetuin tendenssisävel on johtosävel, . Aikoinaan johtosävel nimitystä käytettiin myös :stä, koska sillä on tendenssi edetä :een. Myös kaikki kromaattiset sävelet ovat tendenssisäveliä ja siksi hyvin aktiivisia.

Duurisävellajissa ja hakeutuvat vahvasti :een ja :een myös siksi, että niiden välillä on tritonus. Harmonisessa molliasteikossa tritonus on myös välillä - , mikä tekee siirtymisen rinnakkaisduuriin luontevaksi, koska sen ja ovat rinnakkaisduurissa ja .

Alla olevassa kaaviossa on esitetty eräs tapa tulkita asteiden välisiä suhteita duurisävellajissa. Muilta asteilta ja niiden kromaattisilta muunnoksilta hakeudutaan lopulta ensimmäiselle asteelle, joka on kaaviossa esitetty tämän vuoksi kookkaimpana. Vain vähän pienempiä ovat 3. ja 5. aste (tonaalinen melodia voi joskus päättyä niillekin). Muut asteet ovat aktiivisia ja nuolet kuvaavat tyypillisiä äänenkuljetukseen liittyviä liikesuuntia. Kaikkein aktiivisimpia (paksut nuolet) ovat asteikonjohtosävel ja muiden asteiden kromaattiset muunnokset, jotka melodioissa ovat usein vain hetkellisiä ja joilla on siis voimakas tendenssi kohti omaa kantasäveltään.

Kaaviosta nähdään mm. että asteet 3 ja 7 eivät saa korotusmerkkiä eteensä, koska niistä on puolisävelaskel seuraavaan ylempään diatoniseen asteeseen. 1. 4. ja 5. taas ovat asteita, joita ei nuottikirjoituksessa alenneta.

Mollisävellajeissa asteiden väliset suhteet ovat hiukan erilaisia kuin duurissa. Astenumeroinnin pohjana on harmoninen molli yleisyytensä takia. Alla olevan kaavion 7. aste ei siis ole etumerkinnän mukainen (esim. a-mollissasävel g) vaan kuvaa harmonisen mollin johtosäveltä (gis).

Mollin ylemmän tetrakordin sävelikkö vaihtelee eri mollityypeissä. Melodisessa mollissa toisiaan seuraavat usein asteet 5–#6–7–1ja alaspäisissä melodioissa taas usein 1– 7–6–5, mutta hyvin paljon löytyy myös poikkeuksia. Tämän takia 7:llä voi olla tendenssi molempiinkin suuntiin.

Tyypillisimmät (duurisävellajin) tendenssit voidaan hahmottaa yhdessäkin kuviossa kun käytetään apuna säveltapailusta tuttuja tavuja:

Kaavioiden tarkoitus on esitellä paitsi asteiden välisiä suhteita myös ohjata kromaattisten merkkien oikeinkirjoitusta. Varsin usein huomaa, että esim. tietokoneiden notaatio-ohjelmat eivät osaa tuottaa sävelten tilapäisiä etumerkkejä asianmukaisella tavalla. Muusikot ovat tottuneet lukemaan nuotteja, joissa on entuudestaan tuttu musiikillinen logiikka.

Duurissa ja mollissa toonika määrää etumerkinnän lisäksi myös kromaattiset muunnokset. Esim. C-duurissa liikkuvassa melodiassa sävelten f ja g välissä oleva sävel on aina fis. Vastaavasti A-duurissa käytetään säveltä dis (ei es). Kromaattiset muunnokset voidaan merkitä tästä poiketen ainoastaan sointukuluissa, jossa rakenteeltaan samanlaiset soinnut etenevät esim. rinnakkaisliikkeessä. Tapa on käytössä erityisesti rytmimusiikissa. Aiemmin mainittu fis onkin ges, jos on kyse esim. sointukulusta A7 - G7.

Sävellajin asteista on käytössä seuraavia nimityksiä (lihavoidut termit ovat yleisiä).

Johtosäveltä vastaavia vieraskielisiä nimityksiä ovat mm. leading tone (engl.), sensibile (it.) ja Leitton (saksa). Termillä subtoonika (subtonic) tarkoitetaan yleisesti alennettua 7. astetta.