Suomeksi | In English

Sävellaji ja asteikko

Käsitteet sävellaji ja asteikko ovat keskeisiä tonaalisessa musiikissa, joten niiden tunteminen muutenkin kuin pelkkinä musiikkitermeinä on paikallaan.

Ennen 1600-lukua musiikinteoria pohjautui ns. heksakordeihin (ks. heksakordit). Heksakordioppi vaikutti musiikinteoriassa pitkään, vaikka sävellykset kirjoitettiinkin jo duuriin tai molliin eikä esim. dooriseen moodiin.Vasta 1700-luvulla vakiintuivat meidän tuntemamme 12 duuri- ja 12 mollisävellajia.

Yhteisenä piirteenä duurisävellajille ja duuriasteikolle on tonaalisen keskiön olemassaolo. Olennaisena erona taas esim. se, että sävellyksessä on usein enemmän eri nimisiä säveliä kuin mitä asteikkoon eli sävellajin kantasävelistöön kuuluu.

Muista kuin asteikkoon kuuluvista sävelistä käytetään nimitystä muunnesävel. Muunnesävelet ovat nimensä mukaisesti duuri- tai molliasteikon sävelistä kromaattiseti (chroma = väri) muunnettuja säveliä. Alunperin esim. sävelellä b oli kaksi erilaista väritystä, nykyiset b ja h (ks. kromaattiset merkit). Asteikon sävelen "värin" muuttaminen luo sävellajin sisällä tietynlaista jännitettä. Kaikki kromaattisesti muunnetut sävelet ovat ns.aktiivisia säveliä (ks. tonaaliset asteet ja niiden tendenssit).

Nuottiesimerkin tahdissa 1 on C-duuriasteikko niin kuin se tavallisesti esitetään. Tahdissa 2 on harmoninen c-molliasteikko. Se poikkeaa c-mollin etumerkinnästä (kolme alennusmerkkiä), koska mollisävellajeissa seitsemäs aste (johtosävel) on tavallisesti korotettu. Tahdeissa 3 ja 4 samat sävelet on kirjoitettu yksinkertaisina melodioina, joissa asteiden 3 ja 6 eroavaisuus duurissa ja mollissa hahmottuu hyvin. Tahtiin 5 on kirjoitettu d-mollisävellajin kantasävelet asteina. Mahdolliset d-mollin muunnesävelet on esitetty tahdissa 6.

Asteikkoja nuottiviivastolla

Duurisävellajissa hyvin tavalliset kromaattiset muutokset ovat #4 ja alennusmerkki7 (C-duurissa fis ja b), jotka viittaavat ns. lähisävellajeihin (G- ja F-duuri). C-duuriasteikkoa ei kuitenkaan ole mielekästä kirjoittaa muotoon c, d, e, f, fis, g, a, b, h, koska nuottikirjoitus perustuu seitsensävelisiin (heptatonisiin) asteikkoihin ja musiikinteoria on vahvasti sidoksissa käyttämäämme notaatiotapaan.

Monet mollisävelmät (esim. suomalaiset tangot) voivat sisältää useita kromaattisia muunnoksia: esim. U. Monosen "Sateen tangon" melodiassa on paljon sivusäveliä ja niiden kautta seuraavat muunnetut asteet alennusmerkki2, #3, #4, #6 ja alennusmerkki7, jotka eivät ole harmonisen molliasteikon mukaisia. Nuottiesimerkki sisältää vain osia itse sävelmästä:

Kromaattisia muunnoksia nuottikuvassa

Kaikkiaan eri nimisiä säveliä on siis 12 (7+5) eli kaikki mahdolliset sävelet, jos ajatellaan sävelmä soitettavaksi esim. pianolla. On kuitenkin huomattava, että musiikillisesti alennusmerkki2 ja #1 ovat eri säveliä, koska ne on johdettu eri kantasävelestä.

Termiä kroma (kirjoitetaan myös krooma) käytetään ilmaisemaan 12 eri nimisen sävelen ”joukkoa”. Tonaalisessa musiikissa on verraten harvinaista, että kroma ”täyttyy”, eli että kaikkia 12 eri säveltä käytetään sävellyksessä, sillä muunnesävelten runsas käyttö muuten kuin hajasävelinä voi hämärtää sävellajituntua.

Sävellys voi hahmottua selkeästi duurissa tai mollissa, vaikka pohjana oleva asteikkorakenne olisi (duuri- tai molli-) pentatoninen. Duurin tai mollin sävy saadaan aikaan jopa vain kolmella eri sävelellä, jos ne ovat asteikon alusta.

Termiä tonaalinen (tai tonaalisuus) käytetään usein silloin kun sävelmällä on hahmotettavissa sävellajituntu.

Termiä modaalinen käytetään useammassa merkityksessä: toisaalta tonaalisen eräänlaisena vastakohtana eli sävelmä pohjautuu diatonisten moodien tai ylipäänsä erilaisten asteikkorakenteiden käyttöön (esim. 50-luvun modaalinen jazz).

Sanapari ”modaalinen muunnos” viittaa taas yleensä siihen, että jokin yksittäinen sointu on muunnossävellajissa, eli esim. C-duurissa on F-duurisoinnun sijasta f-mollisointu. Oleellista on se, että sävellajeilla/asteikoillaon sama toonika.