in english

Suomen urkuhistoria   Urkujenrakentajia
 

Kirkko

• Jurva, Juho Albanus 1897
• 18 äänikertaa, 2 sormiota ja jalkio
• mekaaninen soittokoneisto ja mekaaninen hallinta

Luhangan kirkko yksi maamme suurista puukirkoista. Se rakennettiin Josef Stenbäckin suunnitelman pohjalta vuosina 1891-93. Siinä on tiiligotiikan muotoja ja volyymejä pyritty siirtämään puiseen kirkkorakennukseen. Hirsikirkkoa käytetään vain kesäisin, talvella se on lämmittämätön.

Albanus Jurwan rakentamat urut sijaitsevat parven takana olevassa väljässä tornihuoneessa, ja vain fasadi sekä sen edessä oleva soittopöytä näkyvät kirkkoon. Urut ovat säilyneet suurilta muutoksilta. Puhallin niihin on lisätty, ja I sormion hävinnyt Trompete on korvattu tyyliin sopivalla, toisella trumpetilla.

Luhangan kirkko ja urut muodostavat yhtenäisen tyylillisen kokonaisuuden, mikä on omiaan lisäämään urkujen historiallista arvoa. Näyttää siltä, että suuri osa Luhangan urkujen osista on tullut Albanus Jurwan tilaamina valmiina Walckerin tehtaalta. Näin voidaan todeta urkujen edustavan saksalaisen E.F. Walckerin tyyliä maassamme.

Ulkoasu

Julkisivu muodostuu suuresta A-muotoisesta pillikentästä sekä sitä kehystävistä kahdesta pienestä, viistoon sijoitetusta kentästä, joilla kaikilla on kolmion muotoinen pääte. Fasadin kehysrakenne koristeineen edustaa uusgoottilaista tyyliä. Suuressa kirkossa urut näyttävät melko pieniltä.

Välittömästi fasadin takana on I sormion ilmalaatikko sekä tila trumpetin virittämistä varten. Sen takana on II sormion paisutuskaappi ja takimmaisena jalkion ilmalaatikko. Tornihuoneessa on urkujen ympärillä runsaasti tilaa, minkä vuoksi uruissa on sekä taka- että sivuseinät, vaikka nämä eivät näykään kirkkosaliin.

Tekniikkaa

Urkujen ilmalaatikot ovat E.F. Walckerin kehittämiä, ja ilmeisesti myös rakentamia, mekaanisia keilalaatikoita. Vastaavia on maassamme Luhangan ohella alkuperäisinä enää vain Sauvon Jurwa-uruissa. Laatikoitten vellat ovat kahdessa tasossa, koska vain siten on diskantin jako saatu riittävän tiheäksi.

Ilmalaatikoitten alla on yksi suuri vastalaskospalje, jonka alla on kaksi poljettavaa kiilan muotoista syöttöpaljetta. Nämä toimivat edelleen, vaikka urkuihin on liitetty myös puhallin. Koneistovälitykset ovat täysin mekaaniset ja pääosin puurakenteiset.

Erillinen soittopöytä on urkujen edessä, ja soittaja istuu kasvot kirkkoon päin. Koskettimistot on päällystetty selluloidilla ja ebenpuulla, ja rekisterikoskettimet ovat pieninä tappeina sormioitten sivuilla. Koneisto on kokonaan mekaaninen.

Musiikillisia ominaisuuksia

Urkuja on helppo ja kevyt soittaa, sillä walckerilainen keilalaatikko toimii ilman suurta voimaa. Kosketuksesta puuttuu listelaatikolle luonteenomainen kynnys. Keilalaatikon venttiilit avautuvat hieman eriaikaisesti, mikä tekee kosketuksesta pehmeän. Koska rekisterikoskettimet avaavat vain yhden rekisterikanavassa sijaitsevan venttiilin, on rekisteröiminenkin kevyttä.

Ensimmäisen sormion sointi on voimakas ja kantava, ja toisen sormion vastaavasti hiljaisempi ja lyyrisempi, kuten säestyksiin ja alkusoittoihin soveltuukin. Ensimmäisen sormion dispositiossa ei ole kaksijalkaista äänikertaa, ja toisen sormion kaikki äänikerrat ovat normaalikorkuisia. Luhangan urkuihin sisältyvät kaikki sellaiset apulaitteet, joita 1800-1900-lukujen taitteessa käytettiin urkurin työn helpottamiseksi.

Urkujen soinnissa on elävästi walckerilainen tuntu, vaikka pieniä Albanus Jurwalle ominaisia variaatioita onkin kuultavissa. Pillit viritetään ajan rakennustavan mukaisesti ekspressioslitsien avulla.

Dispositio

Lisätietoja

Pentti Pelto, Kaksi suomalaista urkuperinnettä. Sibelius-Akatemia 1994